J.P. Pulkkinen: Pieni kaistale maata

Kävelin Helsingissä olutfestivaalin jälkeisenä aamupäivänä laiskasti Akateemisessa Kirjakaupassa. Alennustiskillä kirjan kannesta näkyvä Kauko Röyhkä -sitaatti pysäytti. Käänsin takakannen, jossa mainittiin Space Truckin'. Kääntelin esiin sisällysluettelon, yhden luvun nimi oli Christine Errathin reidet ja ostopäätös syntyi. Christine Errath on itäsaksalainen taitoluistelija 70-luvulta, jonka reidet ovat jääneet minunkin mieleen. Tiesin, että Pulkkinen on toimittaja, olen kuullut joitakin radio-ohjelmia ja ehkä nähnyt tv-tuotoksiakin. Sitä en tiennyt, että Pulkkinen on ollut basistina Päät- ja Keba -bändeissä. Jos olisin tiennyt, en olisi ostanut. Päät nimittäin tarkoittaa Juhani Kantta (Kansia?), jota en voi sietää. Suljin 80-luvulla radion aina kun kuulin Kannen (Kansin?) äänen. Valitettavasti Pulkkinen osoittautui ainakin osittain entisen bändikaverinsa hengenheimolaiseksi.

Kirja on Pulkkisen löyhä omaelämäkerta 30 biisin kautta. Hieno idea, jonka ehkä itsekin haluaisin toteuttaa. Idea ei tosin ole uusi, omassa hyllyssänikin on Nick Hornbyn 31 Songs ja monet jenkkikirjoittajat ovat peilanneet elämäänsä rockin kautta. Pulkkinen on minua kolme vuotta vanhempi, joten yhtymäkohtia löytyy jonkin verran. Paljon vähemmän kuitenkin kuin oletin. Itselle kolahti todella kovaa hyvin nuorena 1969 radiosta kuulunut Proud Mary, Pulkkiselle iskee kunnolla vasta 1971 tv:stä nähty Deep Purple -esitys Black Night. Kirjan alkuvaiheet ovat kiehtovaa luettavaa, Pulkkisella on ajankuvalle ja miljöölle silmää korvan lisäksi. Nopeasti kehitys muuttuu tylsäksi, David Bowie ja viimeistään Bob Marley vetää Pulkkisen eri (väärään) suuntaan. Vaala oli kuitenkin erilainen paikka kuin Vantaa, jonne Pulkkinen Tampereelta levyjä tilaili. Itselläni musiikkikiinnostus väliaikaisesti hiipui 70-luvun mittaan jalkapallon tieltä, punk ei enää merkinnyt mitään. Jalkapallosta Pulkkinen jotain mainitsee, mutta enemmän tuntuu Jokerit-fanius merkinneen. Pulkkisen musiikkimaku ei ole erityisen kiinnostava, varsinkaan amerikkalaiseen rockiin hän ei näytä saaneen mitään tuntumaa New Yorkin Television/Talking Heads -suuntausta lukuunottamatta. Gillian Welch ja Lucinda Williamskin ovat osuneet tutkaan kovin jälkijättöisesti. Niinpä loppuosa kirjasta tuli luettua ylimalkaisesti, erityisen vakuuttavasti Pulkkinen ei merkityksellisiä biisejään sido elämänvaiheisiinsa. Pientä eloa oli 1980-luvun alun film noir -innostuksessa, mutta hyvin lyhytaikaiseksi sekin jäi. Hyvä lähtökohta siis, mutta räväkämpää itsensä likoon laittamista teksti olisi kaivannut.