Alkuviikosta saapui tyrmistyttävä tieto Philip Kerrin kuolemasta. En ollut tietoinen miehen sairaudesta, mutta ilmeisesti ei kukaan muukaan lähipiirin ulkopuolella. Kuten blogista on voinut havaita, olen ollut hillitön Kerr-fani viimeiset viisi vuotta. Vaikka ostin Edinburghissa syntyneen Kerrin esikoisteoksen March Violets jo vuosituhannen alussa, niin luin sen vasta 2013. Kolahdus oli välitön ja luin sitten koko Bernie Gunther -sarjan niin nopeasti kuin pystyin. 1930-luvun Berliiniin sijoittuva March Violets ilmestyi jo 1989 ja noteerasin Kerrin varsin pian, mutta lukupäätöstä ei syntynyt. Osittain syynä oli kirjailijan brittiläisyys. Kovaksikeitetty rikoskirjallisuus, johon Bernie Gunther -sarja hybridivariaationa kiistattomasti kuuluu, on kuitenkin amerikkalainen lajityyppi ja eurooppalaisella kirjailijalla onnistumiskynnys on korkeampi, ainakin minun näkökulmasta.
Mutta saatuani debyytin luettua ketsuppipullo alkoi tyhjentyä vauhdilla. Kirjoitettuaan ripeään tahtiin kolme ensimmäistä Bernie Gunther -romaania Kerr pisti saksalaisen poliisinsa jäähylle 15 vuodeksi. Hän kirjoitti 12 sarjoihin kuulumatonta romaania, joista hyllyyni oli aikoinaan päätynyt vain vuoden 1999 The Shot. Trilleri sijoittui sodanjälkeiseen Argentiinaan ja Kuubaan, osittain samoja aineksia Kerr hyödynsi myöhemmin Gunther-sarjassa. Muut yksittäisteokset ovat lukematta, joten itselläni on siis vielä paljon Kerr-tuotantoa tutkimatta. Nämä stand-alone -romaanit ovat tosin saaneet vaihtelevaa kritiikkiä ja osa saattaa olla jo aiheeltaan tai tyyliltään sellaisia, jotka eivät minua kiinnosta.
Kerrin toinen sarja on jalkapalloaiheinen Scott Manson -trilogia. Periaatteessa kuulostaa minun kiinnostuspohjan kannalta unelmien täyttymykseltä, mutta käytännössä kirjat olivat pettymyksiä. Tuntui että Kerr kirjoitti näitä enemmän omaksi huvikseen kuin lukijoita ajatellen. Luulen, että Kerr rentoutui tällä tavalla työlästä taustatyötä vaativan historiallisen Gunther-sarjan ohessa. Päästyään vauhtiin 33-vuotiaana Kerr oli kohtuullisen tuottelias. Monet tuntevat Kerrin paremmin lastenkirjailijana, sellaisia romaaneja on kymmenkunta. Bibliografiassa on myös pari non-fiction -julkaisua 90-luvulta.
Mutta Kerrin tuotannon kulmakivi ja kestävä elämäntyö on taatusti Bernie Gunther -sarja, jota mies jatkoi siis 15 vuoden tauon jälkeen vuodesta 2006 rivakasti kuolemaansa asti. Comeback-teos The One From the Other on tyrmistyttävän upea ja laatu on pysynyt sarjassa koko ajan korkealla, vaikkakin hieman vaihdellen. Se voi olla osin makuasia, omaan makuuni välillä on ollut liikaa rönsyjä ja kiusallista nojaamista whodunit-perinteisiin. Mutta tärkeintä on kokonaisuus ja nimenomaan Bernie Guntherin hahmo, joka on monipuolistunut ja monimutkaistunut romaani romaanilta. Mahtipontisesti sanoen Guntherissa kiteytyy koko viime vuosisadan kehitys. 1900-luvulla koettiin kaikkien aikojen tuhoisimmat sodat ja verisimmät diktatuurit, mutta silti ihmiskunnalla menee tällä hetkellä paremmin kuin koskaan ennen. Olen taipuvainen ajattelemaan, että vuosisadan dramaattisimmissa vaiheissa selviytyvä ristiriitainen Gunther heijastaa tätä prosessia.
Järkyttävä kuolema ei tyhjennä Kerrin ketsuppipulloa vielä, ei edes Bernie Guntherin osalta. Uusin julkaistu teos on viimevuotinen Prussian Blue, mutta sarjan 13. osa Greek Bearing Gifts tulee ulos huhtikuussa. Juuri ennen kuolemaansa Kerr sai vielä valmiiksi seuraavankin osan, jonka nimi on Metropolis. Mielenkiintoista nähdä, tuleeko sarjaan jokin selvä loppuratkaisu, itsemurhaahan Gunther on jo yrittänyt aiemmin. Alustavien tietojen mukaan Metropolis kuitenkin keskittyisi Guntherin elämän alkuvaiheisiin Weimarin tasavallassa.
Joitakin suosikkikirjailijoitani olen tavannut livenäkin, kuten Antti Tuomaisen ja Michael Connellyn. Kerr ei koskaan osunut kohdalle ja ei tainnut olla kovin sosiaalinen henkilö muutenkaan. Se on aivan ok, olen siinä koulukunnassa, jonka mukaan kirjailijan henkilön tunteminen ei välttämättä tuo lisäarvoa kirjailijan tuotantoon.
Tässä vielä arvioitani Philip Kerrin kirjoista:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti