Persona oli ensimmäisiä näkemiäni Bergman-leffoja 1980-luvun alussa. Näin sen muuten Oulun uuden kirjastotalon Pakkala-salissa, eli jonkinlaisia déjà vu / bon voyage -fiiliksiä on ennen Oodi-kirjaston Regina-salin tsekkaamista. En tykännyt Personasta ja katsomiskerta on jäänyt ainoaksi. Varmaan suuri osa elokuvasta meni suoraan yli hilseen. Alkupuolen sairaalamiljöö saattoi ahdistaa, kävin niihin aikoihin katsomassa sairasta isoäitiäni sairaalassa. Nyt nähtynä heti Personan prologi loksauttaa leuat auki. En muistanut, että elokuvassa on tällainen surrealistinen palleaiskusarja heti kärkeen. Voisi olla suoraan Buñuelin Andalusialaisesta koirasta. Elokuvan edetessä tuli mieleen, että Luis Buñuel puolestaan saattoi ottaa vaikutteita jähyväiselokuvaansa Cet obscur objet du désir Personasta, kahden naisen sekoittumisessa yhdeksi on ainakin pinnallista yhteyttä. Aika persoonallinen ja ainutlaatuinenkin Persona on, Bibi Anderssonin sairaanhoitaja puhuu koko ajan ja Liv Ullmannin potilas kuuntelee vaieyen. En silti nytkään oikein saanut punaisesta langasta kiinni, kovin abstraktilta ja jopa tekotaiteelliselta leffa tuntuu. Parempaan Bergman pystyi muissa teoksissaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti