Tämä uusi (2016) kotimainen elokuva on saanut kovaa suitsutusta, eikä syyttä. Elokuva kertoo nykyään varsin utopistiselta tuntuvasta aiheesta, kokkolalainen Olli Mäki ottelee ammattinyrkkeilyn maailmanmestaruudesta Helsingin Olympiastadionilla kesällä 1962. Elokuva ei kuitenkaan ole The Set-Upin tai The Harder They Fallin kaltainen perinteinen nyrkkeilyelokuva, vaikka modernin mustavalkokuvauksen visuaalisuus tuokin mieleen Raging Bullin. Hymyilevä mies on nimittäin romanttinen komedia, korkeintaan romanttinen tragikomedia, joka keskittyy Mäen valmistautumiseen titteliotteluun kunnianhimoisen managerin Elis Askin ohjaamana. Kuosmanen onnistuu tavoittamaan ajankuvan kohtuullisesti Keski-Pohjanmaan pikkuteillä ja Helsingissä rautatieaseman ja stadionin kulmilla, jotka eivät juuri ole sen jälkeen muuttuneet. Tuntuu satavan koko ajan. Satuin syntymään samoihin aikoihin ja olen vanhemmiltani kuullut kesän 1962 olleen poikkeuksellisen surkea.
Mäen rakastuminen on tässä elokuvassa poikkeuksellisen uskottavaa, koska Oona Airolan suoritus perholaisena maalaistyttönä on niin hämmentävän raikas, mitään vastaavaa en muista nähneeni pitkään aikaan. Olen nähnyt Olli Mäestä paljon valokuvia ja jonkin verran live-filmiäkin. Niin on varmaan häntä näyttelevä Jarkko Lahtikin, koska hän saavuttaa hilpeästi juuri samanlaisia eleitä ja ilmeitä kuin jäyhä leipuri. Eero Milonoff on yhtä vakuuttava Askina. Askin perhekuviot vaikuttavat omituisen absurdeilta, en tiedä mitä todellisuuspohjaa niillä on. Mäen kommunismi, jonka takia suhteellisen varma olympiakulta 1960 meni sivu suun, tulee esille vain yhdessä kohtauksessa. Elokuva antaa ymmärtää, että tappio Davey Moorea vastaan oli luonnollinen seuraus hillittömästä pakkolaihduttamisesta ja kihlautumisesta ottelupäivänä. Tosiasiat tukevat teoriaa, mutta ehkä se ei koko totuus kuitenkaan ole. Mäki oli parhaimmillaan vasta pari vuotta myöhemmin ja tuskin olisi Moorea voittanut paremmallakaan valmistautumisella. Elokuva päättyy levolliseen feelgood-tunnelmaan, joka tuntuu osuvalta. Joistakin samankaltaisuuksista huolimatta Mäen kohtalo oli tyystin toisenlainen kuin toisella ammattinyrkkeilijäkommunistilla, Tarmo Uusivirralla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti