Kommentoin Mikko Salmen viimevuotisen Olut!-kirjan nimeä mielikuvituksettomaksi. Eiköhän mies pukkaa nyt ulos täsmälleen samannimisen kirjan, pienellä alaotsikolla vain erotettuna. Luin jostain, että nimi on kustantajan vaatimus. Ehkä tässä onkin sitten muotoutumassa päätalotyyppinen Olut!-kirjasarja.
Viime vuonna Salmi esitteli oluttyylejä ja omia kokemuksiaan. Nyt fokuksessa ovat kotimaiset panimot haastattelujen kautta, Salmen oma ääni kuuluu lähinnä esimerkkioluiden arvioinneissa. Osassa esittelyistä panimon avainhenkilö kertoo minä-muodossa tarinansa, osa on perinteisempiä dialogi-muotoisia haastatteluja. Mukana on 20 panimoa, eli noin viidesosa nykymäärästä. Salmi kertoo oluen laadun olleen perustava valintakriteeri, varmaan muitakin karsintasyitä on ollut, ehkä käytännön järjestelyjen takia. Mukana on mm. Plevna, Laitila, Malmgård ja Suomenlinna, mutta ei Beer Hunter's, Stadin tai Vakka-Suomen. Uudemmista kirjassa tilaa saavat oululaiset Maistila ja Sonnisaari, Mathildedal, Ohrana sekä Takatalo & Tompuri. Poissa ovat esim. Tuju, Linden, Olutpaja, Bock's Corner ja Fat Lizard. 20 panimon lisäksi Salmi esittelee muualla panevan Flying Dutchmanin ja mallastamo Viking Maltin, jolla ei ole omaa kaupallista panimoa. Tämä hieman närästää pedanttia lukijaa, miksi sitten ei ole mukana vaikkapa Uuden-Seelannin suomalaispanimo Mata?
Kirjan johdannossa Salmi, Põhjalan skottipanija Chris Pilkington, Sennen Yvan de Baets, maahantuoja Janne Lehtinen, Alkon Mika Kauppinen ja Olutkoira-blogisti Teemu Vass pohtivat olutrendejä. Esille tulee mm. craft beer -termi, joka on jakanut brittejä kiihkeämmin kahteen leiriin kuin brexit. Salmi käyttää termiä jonkinlaisena teemana kirjan haastatteluissa. Odotetusti craft tai käsityöpanimo herättää Härmässä vähemmän intohimoja, mutta pienpanimo tai pelkkä panimo tuntuu olevan suomalaispanijoille läheisempi nimitys.
Vaikka Flying Dutchmanin Ronald de Waal on kirjassa mukana hieman horjuvin perustein, niin hänen tarinansa on kirjan viihdyttävimpiä. Harmittavasti hän ei kerro Flying Dutchmanista oikeastaan mitään, vain aikaisemmista vaiheistaan, joihin liittyy mm. nostalgisia värähdyksiä tuova Bergzigt-olut. Mitään erityisen mehukkaita skandaalipaljastuksia kirja ei sisällä. Kovinta kamaa on Sam Viitaniemen muistama kauhea kanuuna Palvasalmen olutfestareilta. Samainen Viitaniemi paljastaa merkkaavansa kaupassa tussilla olutpulloja ja tulevansa viikkoa myöhemmin katsomaan, onko pullo vielä jäljellä. Yksi kirjan teemoista on olutfestivaalien merkitys ja kannattavuus panimoiden kannalta. Plevnan Viitaniemi toteaa vain Helsingin SOPPin olevan taloudellisesti kannattava. Onkohan myös ulkomailla festivaalitilanne tällainen? Hopping Brewstersin Kimmo Kyllösellä on kuulemma räväkkä sahtimielipide, mutta se jää cliffhanger-tyylisesti kertomatta. Ehkä Olut!-sarjan seuraavassa osassa? Myös Takatalo&Tompurin tarinaa kertovan "Mikon" sukunimi jää arvoitukseksi, mutta se ei varmaan ollut tarkoituksellista.
Santtu Korpinen ja Hannu Nikulainen esittelivät vajaat viisi vuotta sitten Suomen kaikki 35 panimoa. Mikko Salmen tämä kirja vertautuukin eniten ehkä heidän teokseensa. Aiemmassa kirjassa oli vakiokysymysformaatti, joka teki kokonaisuudesta hieman kankean kaavamaisen. Salmi antaa haastateltavien puhua rennommin mistä haluavat ja kokonaisuus on elävämpi. Mutta onpa viidessä vuodessa todella tapahtunut paljon. Välissä ilmestyi Juha-Pekka Jylhän Juomien Suomi, joka rönsyili panimoiden ulkopuolelle ja pyrki toimimaan lähinnä matkaoppaana.
Erittäin sujuvaa kieltä Salmi taas tuottaa, kirjaa on pelkkä ilo lukea. Edellisen kirjan kuviakin kehuin, mutta tällä kertaa alkoi kyllä ottaa rankasti päähän olutkuviin änkeävät nuket ja lelut. Navettapanimoja Suomessa näköjään ovat Haapalan ohella ainakin Malmgård, Ruosniemi ja Takatalo&Tompuri. Löysin kirjasta omankin nimeni. Sonnisaaren Timo Kanniainen muistelee tuoneensa minulle kotioluitaan arvioitavaksi, olin ehkä ensimmäinen bloggaaja, joka kirjoitti kotioluista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti