Kun lopetin jalkapallon aktiivipeliurani 13-vuotiaana 1975, aloin seuraamaan kiihtyvällä tempolla kansainvälistä jalkapalloa. Kipinä oli syttynyt Meksikon MM-kisoissa 1970 ja vahvistui Länsi-Saksan 1974 kisoissa, joissa suosikkini Hollanti hävisi katkerasti finaalin. Olin ottanut suosikkijoukkueekseni 1973 Leeds Unitedin. Suomalainen jalkapallo ei oikeastaan minua kiinnostanut. Englannin liigasta sai hyvin informaatiota mm. Veikkaus-Lotto -lehdestä, jonka tilaaja olin ollut jo muutaman vuoden. Mutta muualta tiedon saanti oli kiven takana. Janosin materiaalia Manner-Euroopasta ja Latinalaisesta Amerikasta. Tilasin Akateemisen kirjakaupan kautta englanninkielisiä jalkapallokirjoja ja suoraan Englannista otteluohjelmalehtisiä peleistä, joissa oli mannereurooppalainen vastustaja. Kajaanin kirjastossa kävin tavaamassa Welt am Sonntagia, jossa raportoitiin Bundesligan pelejä. Kunnolla tiedonjano tyydyttyi vasta 1979, kun sain käsiini World Soccer -lehden. Se oli ensimmäinen kohtaamani lehti, joka käsitteli monipuolisesti kansainvälistä jalkapalloa. Ryhdyin välittömästi lehden tilaajaksi.
Tilasin World Socceria reilusti yli 20 vuotta uudelle vuosituhannelle. Sitten vähitellen mielenkiinto hiipui ajankohtaiseen peliin, en oikein enää jaksanut innostua modernista seurajalkapallosta, joka muuttui globaaliksi viihdebisnekseksi, maakohtaiset erityispiirteet hämärtyivät. Maajoukkueiden arvoturnauksiin intohimo on säilynyt. Niinpä jossakin vaiheessa vuosituhannen alussa luovuin World Soccerista ja aloin tutkia entistä tiiviimmin 1960-1970 -luvun jalkapalloa. Netissä ja kirjoissa oli aika hyvin materiaalia. En kuitenkaan huomannut, että arvostamani jalkapallokirjailija Jonathan Wilson lanseerasi 2011 The Blizzard -quarterlyn. Kyseessä on siis neljännesvuosittain ilmestyvä lehti, joka on oikeastaan aikakauskirja, ensimmäisessä numerossa on lähes 200 sivua. Blizzard julkaisi pitempiä jalkapalloartikkeleita ja pureutui myös jalkapallon historiaan Wilsonin kirjojen tapaan. Rekisteröin Blizzardin muutama vuosi sitten ja luin netistä joitakin näytteitä. En vielä kuitenkaan ryhtynyt tilaajaksi, mutta asia jäi mieleen.
Nyt sitten Kari Ylänne kertoi somessa vievänsä nipun Blizzardeja kierrätykseen, jos kukaan ei ole kiinnostunut. Nostin välittömästi käden pystyyn ja niinpä sain Karilta Gallows Birdissä aarteet haltuun. Raskas kassi, 10 ensimmäistä numeroa. Blizzardin uusin julkaisu on nro 37, joten varsin mittavasta julkaisusarjasta on kyse. Rakenne on hieman sama kuin 1970-luvulla mm. Eric Battyn toimittamassa International Football Book -sarjassa, jossa oli osittain myös historiallista aineistoa. Ei mitään yhteistä teemaa, useita kirjoittajia, aiheita jalkapallomaiseman laidasta laitaan. Em. kirjasarjaan poiketen merkittävä poikkeus on kuvien puute The Blizzardissa. Todellakin, ei yhtään kuvaa, aivan mahtavaa, pelkkää tekstiä. Kyllästyin jo 1970-luvulla esim. Shoot-lehteen, jossa oli enemmän kuvia kuin tekstiä.
Issue Onessa on joitakin tuttuja kirjoittajia, Wilsonin ohella mm. World Soccer -veteraanit Tim Vickery ja Sid Lowe, kirjailijat Simon Kuper, David Winner ja Anthony Clavane, The Guardianin Rob Smyth. Huippukohtia ovat mm. Dennis Bergkampin syvähaastattelu, kuvaus Israelin maajoukkueen ensimmäisistä otteluista USA:n kiertueella 1948, Jock Steinin 44 päivää Leedsissä 1978 sekä lopulta perusteellinen raportti Vasilis Hatzipanagisin uskomattomasta tarinasta. 2003 Hatzipanagis valittiin Kreikan parhaaksi pelaajaksi edeltävinä 50 vuotena, en ollut kuullut miehestä aikaisemmin mitään. Hatzipanagis syntyi 1955 Uzbekistanissa kreikkalaispakolaisvanhemmille. Mies nousi Pahtakor Taškentin huippuryhmään ja pelasi 1975 neljä peliä Neuvostoliiton maajoukkueessa. Ennen Montrealin olympialaisia Hatzipanagis siirtyi Kreikkaan, jossa joutui uransa loppuajaksi orjasopimuksella kiinni keskitason Iraklis Salonikin joukkueeseen. Yksi maaottelu vahingossa Kreikan paidassa, siihen aikaan ei saanut enää edustaa toista maata, jos oli pelannut toisessa. Siitä huolimatta Hatzipanagisin maine on Kreikassa ylittämätön, 300 peliä Iraklisissa, 100 Pahtakorissa.
Juttujen taso väistämättä vaihtelee, Dave Farrar kertoo pitkästi hyvin tutun tarinan Tanskan EM-voitosta 1992. Hämmentävästi mies onnistuu useaan kertaan saamaan finaalin pelipaikaksi Tukholman, sehän pelattiin tietysti Nya Ullevilla Göteborgissa. Wilsonin oma tarina Velez Sarsfieldin Victorio Spinettosta on selvä maistiainen tulevasta Argentiina-raamatusta Angels With Dirty Faces. Intian ja Sudanin raportit ovat vähemmän mielenkiintoisia, mutta todella pysäyttävä on Philippe Auclairin juttu Ranskan MM-kapteenista 1930, Alexandre Villaplane mestattiin sotarikollisena 1944. Sympaattinen tarina on puolestaan Gunnar Perssonin kuvaus Motala AIF:n ja Gösta Löfgrenin lyhyestä huippukaudesta 1950-luvulla. Ehkä koko setin paras on Rob Smythin pitkä kuvaus Mestarien liigan neljännesfinaalin toisesta osasta 2000 Manchester United - Real Madrid. Ottelu muistetaan Fernando Redondon huippuhetkenä. Smyth pitää huono-onnista ja itsepäistä Redondoa ehkä jalkapallohistorian aliarvostetuimpana pelaajana ja perustelut ovat vastaansanomattomia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti