Pekka Turunen: Kylmää rauhaa - Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys

Tšekkoslovakian miehitys elokuussa 1968 kuuluu lapsuuteni kokemuksiin. Ei mikään merkitsevä kokemus, mutta kokemus kuitenkin. Olin juuri täyttänyt kuusi vuotta ja taloudessa oli mustavalkoinen televisio. Helmikuulta 1968 on jäänyt mieleen Grenoblen olympialaisista Jean-Claude Killyn syöksylaskuvoitto ja kesäkuulta Robert Kennedyn murha. Elokuussa varmaan näin venäläispanssarit Prahan kaduilla, mutta myöhemmät dokumenttifilmien katsomiset saattavat sekoittua muistikuviin. Täysin varmaa kuitenkin on, että kuulin suorana Lieko Zachovalován radioreportaasit paikan päältä. Nimi oli niin erikoinen ja äänikin persoonallinen, että se syöpyi tajuntaan. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin kuulin, että rouva Zachovalován isä oli Yrjö Leino, joka 20 vuotta aiemmin yritti järjestää kommunistisen diktatuurin Suomeenkin, Tšekkoslovakian esikuvan mukaisesti. 1968 en oikein ymmärtänyt tapahtuman merkitystä. Kun sitten kesällä 1977 olin Säräisniemellä rippileirillä, niin mieleen on jäänyt samassa tuvassa majailleen englanninopettajani pojan toteamus. Hänen mukaansa Tšekkoslovakia oli Itä-Euroopan kommunistimaista miellyttävin, koska siellä kansa vastustaa eniten vallanpitäjiä. Muistelen hieman hämmästelleeni lausuntoa. Siinä vaiheessa olin jo jollain tavalla perehtynyt kansainväliseen politiikkaan ja mielestäni Unkari ja Romania olivat löysemmässä Moskovan liekanarussa kuin Tšekkoslovakia. Jälkeenpäin ajatellen saatoin olla väärässä. Brutaalin venäläismiehityksen jälkeen Tšekkoslovakian "normalisointi" tapahtui niin tehokkaasti, että Suomeen asti ei vastarinnasta raportoitu 1970-luvun mittaan. Se ei tarkoita, etteikö vastarintaa olisi ollut. Puolassa kapinoitiin 1970, mutta siitä en muista silloin kuulleeni mitään. Kun sitten jälleen Puolassa 1980 kommunistiblokin ongelmat räjähtivät kaikkien tietoisuuteen, niin Tšekkoslovakia jäi jälleen hieman varjoon. Ajattelen siis, että Tšekkoslovakian miehitys oli niin tyrmäävä, että vastarinta hiipui pitkäksi aikaa. Toki se lähti ETYKin jälkeen kytemään Tšekkoslovakiassakin.

1968 Neuvostoliitto oli ehkä elinkaarensa vahvimmassa kunnossa. Sotilaallisesti Tšekkoslovakian miehitys oli näyttävä ja onnistunut operaatio maahanlaskujoukkoineen ja avainkohteiden haltuunottoineen. Samaahan Venäjä yritti Kiovassa 2022. Lännessä Tšekkoslovakian operaatio herätti pelkoa, ei vähiten Suomessa. Siksipä tartuin tähän 2022 valmistuneeseen mittavaan teokseen mielenkiinnolla. En muistanut, että Pekka Turunen on kirjoittanut poikkeuksellisen sekavan teoksen Paavo Suorannasta. Onneksi tämä on parempaa jälkeä. Tosin Turusen lähtökohta on hieman poikkeuksellinen. Hän väittää, että Suomessa Tšekkoslovakian miehitykseen liittyy varsinkin jälkeenpäin valemuistoja ja myyttejä, joilla ei ole todellisuuspohjaa. Varsinaista uhkaa ei Suomelle silloin ollut ilmassa. Varmaan näin käytännössä olikin. Kun nyt Venäjä sotii Ukrainassa, ei voimaa riitä Suomen rajoille. Vaikka Neuvostoliitto 1968 saattoi olla kovempi luu, niin ei sielläkään resursseja riittänyt operaatioihin eri suunnilla samanaikaisesti.

Turunen paneutuu asiaan taas perusteellisesti ja rönsyillen. Hän pohdiskelee Kekkosen aivoituksia ja Länsi-Saksan suhdetta 1968 Tšekkoslovakiaan ja Neuvostoliittoon. Koska YYA-sopimuksessa mainittiin Saksa, niin Suomen oli oltava erityisen varovainen suhteessa Länsi-Saksaan. Suomen sotilastiedustelun restarttia jatkosodan jälkeen Turunen käy läpi lähes henkilö henkilöltä. Tämä on jokseenkin puuduttavaa. 

Miehitys siis alkoi 21.8.1968 ja tuli kaikille yllätyksenä. Lännessä luultiin mainehaitan estävän venäläisten voimankäytön. Mutta Moskovassa ei järkisyyt aina paina kuten nähtiin 2022. Kekkonen masentui, koska miehitys näytti murskaavan hänen "elämäntyönsä". Neuvostoliiton mielistely ei näyttänyt takaavan mitään, jos kommunismin valta olisi Kremlin mielestä uhattuna. Henkilökohtaisesti Kekkonen oli pettynyt, että kesäkuussa tavattu pääministeri Kosygin ei ollut kertonut miehityssuunnitelmista mitään. Kekkonen harkitsi eroa. Jälkeenpäin ajatellen Kekkosen ero olisi ollutkin suotavaa. 70-luvun äärimmilleen viety suomettuminen olisi ollut ainakin lievempää jos ei kokonaan vältettävissä. Lokakuussa Kosygin saapui sitten sotalaivalla Hankoon selittelemään tilannetta, mutta erikoinen entree vain lisäsi jännitteitä.

Mutta Suomen lähistöllä ei siis mitään sotilaallista uhkaa ollut. Norjassa lomailemassa ollut puolustusvoimien eksentrinen komentaja Yrjö Keinonen tosin pakoili vastuuta ja jatkoi lomailuaan Lapissa ja Hauhon mökillään ennen kuin lopulta palasi virkapaikalleen syyskuun alussa. Syyskuun alkupuolella Neuvostoliiton laivasto järjesti Itämerellä mittavan harjoituksen, jota jotkut ehtivät luulla hyökkäykseksi Suomeen. Monia muitakin väärintulkintoja ja huhuja esiintyi ja niitä Turunen ampuu alas yksi kerrallaan. Turusen kirjan sankareita ovat kylmäpäiset yleisesikunnan päällikkö Lauri Sutela ja operatiivisen osaston johtaja Ermei Kanninen. Miehityskriisin seurauksena tiedustelua ja valvontaa parannettiin. Kun tämän enempää uusia tutkimustuloksia ei ole, niin mittavan kirjan aihe tuntuu liian pieneltä. Useimmat asiaan perehtyneet tiesivät sen varmaan etukäteenkin. Toki sitkeiden huhujen ja valemuistikuvien alas ampumisessakin on puolensa.