Bruce Springsteen: Chapter and Verse

Springsteenin omaelämäkerran yhteydessä julkaistiin tämä kokoelmalevy, joka tuntuu varsin jonninjoutavalta. Mukana on viisi ennen julkaisematonta laulua uran alkuajalta, mutta nekin ovat esiintyneet erilaisissa bootleg-äänityksissä. Muuten levyn täyttää tunnetuimmilta levyiltä valitut näytteet, joissa ei ole mitään yllättävää. Esikoislevyn Growin' Up on otettu Hammond-demoista, mutta sekin on jo aiemmin virallisesti julkaistu. Nebraskalta mukaan tulee hieman harvemmin esillä ollut My Father's House, joka liittyy hienosti kirjan pääteemaan. Human Touch ohitetaan kokonaan, Lucky Townilta mukaan tulee isyyden onnea heijasteleva Living Proof. 2000-luvun levyistä jäävät ilman edustusta Magic, Working on a Dream ja High Hopes. CD:lle ei enempää mahdu, mutta itse olisin vaihtanut The Risingin ja Long Time Comin'in tilalle jotain Magicilta tai Dreamilta. 

Levyn avaa The Castilesin Baby I vuodelta 1966, toisena kirjoittajana ja vokalistina George Theiss. Tässä on brittipop-vaikutteet voimakkaimpina, Beatles, Rolling Stones, Them. Ei mitään omaperäistä, mutta energinen garage-ote on ansiokasta. Seuraavalta vuodelta on Willie Dixon / Bo Diddley -livecover You Can't Judge a Book by the Cover. Tämä on tietysti bluesahtavampi, Springsteenin erityisen suosikin Animalsin vaikutteet hyvin esillä. 

Varsinaista kitararockia löytyy Steel Millin bravuurista He's Guilty (The Judge Song). Näin mouruavia kitaroita on harvemmin kuultu Springsteenin uralla, mies imitoi kohtuullisen mukavasti southern drawlia, tämä on puhdasta Allman Brothersia, laulutyyli muistuttaa jopa Skynyrdin Ronnie Van Zantia, mutta häntä Bruce ei 1970 ollut voinut kuulla. Federicin urutkin hyvin esillä. The Ballad of Jesse James on The Bruce Springsteen Bandin kappale maaliskuulta 1972, vain pari kuukautta ennen Hammond-kohtaamista. David Sancious koskettimissa, psykedeelisempi soundi on nyt lähestymässä hieman varhaista E Street Bandia, voimaballadi rullaa hienosti, mutta teksti on aika alkeellista verrattuna myöhempään tuotantoon. Henry Boy on sitten akustinen mies ja kitara -kappale Hammond-session jälkeen kesältä 1972. Aivan samaa monisanaista tyyliä kuin esikoislevyllä, teos muistuttaa jonkin verran Hard To Be a Saintia, vähän jopa Rosalitaa.

Viisi kappaletta ovat siis ilman muuta mielenkiintoisia, mutta juhlavamman rinnakkaisteoksen elämäkertakirja olisi ansainnut. Holveissahan tunnetusti riittäisi Springsteenillä julkaistavaa. Uusi levy ilman E Street Bandia on kai ensi vuonna tulossa, mutta arkistojenkin kaivelua pitäisi jatkaa.