Noin 100 sivun kohdalla Ketun romaani alkaa tuntua mustalta huumorilta. 15-vuotiaalta raskaana olevalta petsamolaistytöltä katkaistaan kieli 1937 ja tyttö pakenee Neuvostoliiton puolelle. Siellä tyttö putoaa ripeästi Gulagin kitaan, tarkemmin sanoen Vorkutan hiilikaivokseen, maanpäälliseen helvettiin. Tämä on niin käsittämätöntä kärsimystä, että sitä voi pitää parodiana. Mutta tosissaan Kettu on, ei tässä romaanissa huumoria ole.
Toisella aikajaksolla liikutaan Marin tasavallassa Keski-Venäjällä 2015. Petsamolaistytön pojantytär alkaa vähitellen selvittää sukunsa vaiheita. Venäjän arki ei ole paljoa muuttunut Stalinin terrorin ajoista, kaikki on edelleen löyhkäävää paskaa.
Ketun kielessä on outoja sanoja ja teksti on muutenkin erittäin koukeroista. Lukukokemus oli poikkeuksellisen raskas ja vastenmielinenkin. Pöyristyttävä väkivalta kuvataan masokistisesti mässäillen visvaiseen seksiin käärittynä. Kirjan lopussa on vaikuttava lähdekirjallisuusluettelo ja epäilemättä taustatutkimusta on tehty huolella. Ketun kuvauksessa tunnetut faktat on vain löysä kehikko, johon rakentuu oma fantasiamaailma. Jos juonta jaksaa raskaan tauhkan takaa seurata, niin se on itse asiassa aika näppärä, hieman Jari Tervon Myyrän mieleen tuoden. Millään tavalla uskottava se ei kuitenkaan ole ja tosiaankin lähes hautautuu rönsyilevään kielimutavyöryyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti