Olen ollut hämärästi tietoinen, että Suomessa vaikuttaa Springsteen-tribuuttiyhtye, mutta keikat eivät ole aikaan ja paikkaan osuneet kohdalle. Kyseessä on siis Tampereella operoiva The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band, joka on toiminut jo 13 vuotta. Nyt ajoitus onnistui ja olin Tavastialla mukana. Seitsemänhenkinen bändi, kaksi kosketinsoittajaa ja saksofonisti. En muista koskaan tämäntyyppistä kunnianosoitusbändiä nähneeni, mutta tuskinpa kaikki ovat yhtä vakuuttavia. Vasenkätinen solisti Saku Virtanen oli kasvattanut pulisongit ja opetellut Springsteenin lavamaneerit viimeisen päälle, mutta oli treenannut äänensäkin hämmentävän autenttiseksi. Muutkin soittajat olivat täydellisen vakuuttavia. Tämä on taatusti vaatinut hillittömästi harjoittelua ja tietysti keikkarutiiniakin on jo vuosien varrella tullut. Tavastialta starttasi You Decide -kiertue, jota oli edeltänyt yleisöäänestys soitettavista kappaleista. Tällaiseen äänestykseen varmaankin osallistuvat vain tosifanit, joten lopputuloksena ei ollut kaikkein ennakoitavin greatest hits -katsaus.
Homma lähti hienosti liikkeelle Badlandsilla ja toisena jo sitten yllättävämpi teos, samalta levyltä Streets of Fire. Ei ole omia suosikkejani, mutta rullasi hienosti. Lucky Town jäi setin uusimmaksi kappaleeksi, siis vuodelta 1992, kokonaisuus painottui odotetusti vanhempaan kamaan. Atlantic City ei ole helppo kappale ja pientä tökkimistä ensi kertaa sen kohdalla pitkän linjan fani havaitsi. Tässä tietysti tavoiteltiin Springsteenin liveversioiden tunnelmia ja minusta oikeakaan E Street Band ei ole tavoittanut Nebraska-soololevyn hämmästyttävää intensiteettiä. Upeasti mukana oli seuraavaksi yksi suurimmista suosikeistani Downbound Train, joka oli ihan kohtuullinen suoritus. Nopeatempoisempi Cover Me pomppi kuohkeasti ja Tougher Than the Restkin sujui mukavasti ilman naispartneria, tosin myös ilman huuliharppua, kuten lähellä seisonut yleisön edustaja huomautti. Heti perään Virtanen kaivoikin sitten harpun The Promised Landiin, joka olikin illan parhaita esityksiä.
Prove It All Nightissa oli oikeaoppinen pitkä intro mukana ja No Surrenderin jälkeen ehdin jo ajatella bändin varmaankin keskittyvän nopeampiin kappaleisiin. Kuin vastauksena bändi starttasi The Riverin ja nyt vakuutuin viimeistään Virtasen ja muun bändin kyvyistä. Suoritus oli yksinkertaisesti hieno, ehkä paras versio, joka on syntynyt itäisellä pallonpuoliskolla. Pitkässä outrossa ei ehkä optimaalinen soundi, pientä kireyttä, mutta se on pientä. Spirit in the Nightin pitkässä spiikissä mainittiin Cisse Häkkinen, erinomaista projisointia Suomi-skeneen.
Loppu sujuikin sitten pääosin nautittavalla hauskanpitomeiningillä. Tenth Avenue Freeze-Out, Born to Run ja Rosalita, jonka sisälle oli kääräisty pala Satisfactionia. Ensimmäisenä encorena koko äänestyksen voittaja, mahtava Point Blank, joka ei ehkä aiemmin ole kuulunut bändin settiin, Virtanen joutui sanoituksessa turvautumaan niin sanotusti prompteriin. Lopun saksofoniosa ei minusta onnistunut, soitin röpelsi omituisesti. Mahtipontisesti kulkeneen Junglelandin fonisoolo puolestaan onnistui sitäkin hienommin. Loppuun vielä Dancing in the Dark ja Hungry Heart, joissa bändi tuntui hieman jo väsyneeltä. Näin ehkä olikin soveliasta, eihän esikuvan omituiseen energisyyteen tarvitsekaan pystyä. Paljon parempi konsertti kuin odotin, yli kahden tunnin keikka, erittäin nautittavaa. Tavastia ei pullistellut täytenä, mutta mukavasti yleisöä oli paikalla.
Lämmittelijänä esiintyi E Street Punks, joka esitti omia kappaleitaan suomeksi. Perusrock-miehityksen lisäksi saksofoni tässäkin mukana. Tiukkaa biittiä, ehkä liian kovalla volyymilla. Ihan mielenkiintoista, mutta soulin yhdistäminen punkiin ei tunnu toimivan kunnolla, ainakaan suomeksi. Romanttisia tekstejä, ei kapinaa. 1960-luvulla syntynyt kitaristi-kirjoittaja totesi musiikin olleen 100 vuotta sitten kehnoa, mutta 60-luvulla syntyneet ovat voineet kuunnella hyvää musiikkia koko elämänsä ajan. Ihan hauska huomio, vaikka omakohtaisesti 1970-luvulla joutuikin välillä huonommankin musiikin pariin ja vuoden 1992 jälkeen tehtyä kamaa ei ole kannattanut kuunnella.
Homma lähti hienosti liikkeelle Badlandsilla ja toisena jo sitten yllättävämpi teos, samalta levyltä Streets of Fire. Ei ole omia suosikkejani, mutta rullasi hienosti. Lucky Town jäi setin uusimmaksi kappaleeksi, siis vuodelta 1992, kokonaisuus painottui odotetusti vanhempaan kamaan. Atlantic City ei ole helppo kappale ja pientä tökkimistä ensi kertaa sen kohdalla pitkän linjan fani havaitsi. Tässä tietysti tavoiteltiin Springsteenin liveversioiden tunnelmia ja minusta oikeakaan E Street Band ei ole tavoittanut Nebraska-soololevyn hämmästyttävää intensiteettiä. Upeasti mukana oli seuraavaksi yksi suurimmista suosikeistani Downbound Train, joka oli ihan kohtuullinen suoritus. Nopeatempoisempi Cover Me pomppi kuohkeasti ja Tougher Than the Restkin sujui mukavasti ilman naispartneria, tosin myös ilman huuliharppua, kuten lähellä seisonut yleisön edustaja huomautti. Heti perään Virtanen kaivoikin sitten harpun The Promised Landiin, joka olikin illan parhaita esityksiä.
Prove It All Nightissa oli oikeaoppinen pitkä intro mukana ja No Surrenderin jälkeen ehdin jo ajatella bändin varmaankin keskittyvän nopeampiin kappaleisiin. Kuin vastauksena bändi starttasi The Riverin ja nyt vakuutuin viimeistään Virtasen ja muun bändin kyvyistä. Suoritus oli yksinkertaisesti hieno, ehkä paras versio, joka on syntynyt itäisellä pallonpuoliskolla. Pitkässä outrossa ei ehkä optimaalinen soundi, pientä kireyttä, mutta se on pientä. Spirit in the Nightin pitkässä spiikissä mainittiin Cisse Häkkinen, erinomaista projisointia Suomi-skeneen.
Loppu sujuikin sitten pääosin nautittavalla hauskanpitomeiningillä. Tenth Avenue Freeze-Out, Born to Run ja Rosalita, jonka sisälle oli kääräisty pala Satisfactionia. Ensimmäisenä encorena koko äänestyksen voittaja, mahtava Point Blank, joka ei ehkä aiemmin ole kuulunut bändin settiin, Virtanen joutui sanoituksessa turvautumaan niin sanotusti prompteriin. Lopun saksofoniosa ei minusta onnistunut, soitin röpelsi omituisesti. Mahtipontisesti kulkeneen Junglelandin fonisoolo puolestaan onnistui sitäkin hienommin. Loppuun vielä Dancing in the Dark ja Hungry Heart, joissa bändi tuntui hieman jo väsyneeltä. Näin ehkä olikin soveliasta, eihän esikuvan omituiseen energisyyteen tarvitsekaan pystyä. Paljon parempi konsertti kuin odotin, yli kahden tunnin keikka, erittäin nautittavaa. Tavastia ei pullistellut täytenä, mutta mukavasti yleisöä oli paikalla.
Lämmittelijänä esiintyi E Street Punks, joka esitti omia kappaleitaan suomeksi. Perusrock-miehityksen lisäksi saksofoni tässäkin mukana. Tiukkaa biittiä, ehkä liian kovalla volyymilla. Ihan mielenkiintoista, mutta soulin yhdistäminen punkiin ei tunnu toimivan kunnolla, ainakaan suomeksi. Romanttisia tekstejä, ei kapinaa. 1960-luvulla syntynyt kitaristi-kirjoittaja totesi musiikin olleen 100 vuotta sitten kehnoa, mutta 60-luvulla syntyneet ovat voineet kuunnella hyvää musiikkia koko elämänsä ajan. Ihan hauska huomio, vaikka omakohtaisesti 1970-luvulla joutuikin välillä huonommankin musiikin pariin ja vuoden 1992 jälkeen tehtyä kamaa ei ole kannattanut kuunnella.
1 kommentti:
Hienoa, että en ole ainoa, jonka Bruce-suosikki on Point Blank.
Lähetä kommentti