Kerrin uusin trilleri alkaa suoraan samasta vaiheesta, johon edellinen 11. osa The Other Side of Silence Bernie Guntherin saagasta päättyi. Nizzassa 1956 johtava Stasi-nilkki Erich Mielke kiristää Guntheriä palkkamurhaajaksi, mutta mies pakenee kommunistisen Stasin otteesta kohti Länsi-Saksaa. Samalla siirrytään romaanin toiseen aikatasoon huhtikuuhun 1939, johon pääosa tapahtumista sijoittuu. Natsiterrorikoneiston tiedusteluhaaran SD:n johtaja Reinhard Heydrich komentaa Guntherin tutkimaan murhaa Hitlerin tukikohdassa Baijerissa, Obersalzbergin Berghofissa ja upouudessa Kehlsteinhausissa lähellä Berchtesgadenia. Mukaan lähtee Heydrichin adjutantti Hans-Hendrik Neumann. Törmäsin sattumoisin äsken Neumannin nimeen Oula Silvennoisen erinomaisessa Salaiset aseveljet -teoksessa. Berliinissä keväällä 1942 vieraillut suomalaisen Valpon johtaja Arno Anthoni tapasi samaisen Neumannin, josta Heydrich suunnitteli RSHA:n edustajaa Suomeen. Kerrin romaanin suurimmaksi rikolliseksi (ainakin Mielken jälkeen) kuvataan juuri Neumann ja tällaisessa seurassa se tarkoittaa jo melkoista äärimmäisyyttä. Sodan aikana Neumann toimi mm. Ruotsissa ja Norjassa. Neumannia ei koskaan tuomittu sotarikoksista ja hän vaikutti sodan jälkeen mm. Philips-konsernin johtajana ja kuoli vasta 1994 83-vuotiaana. Tuskin Kerr ilman perusteita tekee Neumannista moraalittoman ihmishirviön.
Berchtesgadenissa valtaa pitää brutaali ja korruptoitunut Hitlerin sihteeri Martin Bormann, joka piiskaa Guntherin murhatutkimuksiin ilman lepoa, Pervitinin voimalla. Murha on selvitettävä ennen Hitlerin saapumista 50-vuotisjuhliinsa 20.4.1939, viikko aikaa. Tarina muuttuu välillä hieman tylsäksi poliisiproseduraaliksi, jopa Christie-tyyliseksi whodunitiksi, tähänhän Kerr on sortunut aiemminkin. Tunnetut natsijohtajat sentään värittävät tarinaa, Bormannin ja Heydrichin lisäksi sivuroolituksessa ovat Rudolf Hess ja Ernst Kaltenbrunner. Trillerimäisyys kasvaa onneksi lopussa, kun tapahtumat siirtyvät Baijerista Saarlandin Homburgiin, jossa se myös yhdistyy 1950-luvun kehystarinaan. Kehystarinan junakohtauksessa ja paossa pohjoiseen kohti Lorrainea ja Saarlandia on muistumia Melvillen elokuvista, erityisesti Le Cercle Rougesta. Kerr on öljynnyt koneensa sarjan mittaan todella tehokkaaksi, mutta 550 sivua on nyt ehkä hieman liikaa. Kokonaisuutena tarina ei ole sarjan parhaita. Guntherin hahmo monipuolistuu ja ristiriitaistuu entisestäänkin, kyseessä on hämmästyttävän huomattava luomus, jolla on merkitystä fiktiokirjallisuutta laajemmissakin konteksteissa. Ehkä juuri näin monimutkaista tietä monet sivistyneet ja empatiaan kykenevät henkilöt päätyivät natsisysteemin toimijoiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti