Bergmanin Mansikkapaikka kolahti kovaa heti ensimmäisellä näkemällä 1980-luvulla Oulun Kirjastokinossa. Pääosiin Bergman oli palkannut idolinsa Victor Sjöströmin ja tyttöystävänsä Bibi Anderssonin, joten henkilökohtainen intensiivisyys oli jo lähtökohdissa huipputasoa. 1950-luvun vakiintuneen kansankodin idyllinen kesä hehkuu kiihkeimmillään ja visuaalisuus taas kerran ilmiömäistä, leffahan on yksi kaikkien aikojen road movieita, vasemmanpuoleinen liikenne näyttää nyt Ruotsin maisemissa eksoottiselta. Erityisen vaikuttavia Vätternin rantanäkymät. Painajaiskohtauksen ekspressionistinen dalimainen hyytävyys sitten sitäkin hätkähdyttävämpää. Juuri syvemmälle elämän peruskysymysten pohdiskelussa tuskin kenenkään kannattaa mennä, joten tässä elokuvassa on useimmille riittävä oppimäärä siitäkin alueesta. Pidin tätä kaikkien aikojen top ten -suorituksena ensinäkemän jälkeen, sittemmin on tullut monenlaista nähtyä, esimerkiksi Bergmanin oma Nattvardsgästerna saattaa kiriä edelle. Mestariteos tämä on silti edelleen, vaikka intensiivisyys ehkä horjahteleekin välillä kankeiden sivujuonteiden kautta. Sjöströmin voice-over vakuuttavaa, vaikka ei olekaan samalla lailla fatalistista kuin noireissa. Nyt nähtynä leffan ajoittainen koomisuus hieman yllättävää, muistikuvissa tämä oli traagisempi kokonaisuus. Alun tanskandoggi hieno yksityiskohta, samoin nopea välähdys 50-luvun Slussenista. Ingrid Thulin on tässä ehkä Bergmanin tuotannon virheettömin kaunotar, lähes Hitchcock-tyylisessä viileydessään. Takaumina levittyvät muistot lomittuvat hämmentävän saumattomasti kerrontaan, Bergman oli hämmästyttävä lahjakkuus.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti