Jean Eustache: La maman et la putain

 Elokuvaharrastukseni ruuhkavuosina 1980-luvun alkupuolella juuri itsemurhan tehnyt Jean Eustache oli todella kova nimi. En kuitenkaan onnistunut koskaan näkemään yhtään Eustachen ohjausta, vain näyttelijänä Wim Wendersin Der amerikanische Freundissa. Sittemmin väistämättä Eustache on hieman painunut syrjemmälle, mutta pääteoksen Äidin ja huoran maine on ehkä vain kasvanut. Siis melkein 50 vuotta valmistumisen jälkeen onnistuin La maman et la putainin (1973) näkemään Reginassa. Odotukset eivät olleet kovin korkealla, jostain syystä oletin kyseessä olevan jotain Lynch/Herzog -tyylistä sekoilua tai sitten Beineix/Carax -tyylittelyä. Mutta tämähän on nouvelle vague -elokuva, joka lopettaa/lopetti kaikki nouvelle vague -elokuvat! Väliajan kanssa neljä tuntia kestävä mustavalkoinen eepos, joka koostuu melkein kokonaan dialogista, tai oikeastaan monologeista. Monimutkainen kolmiodraama Pariisissa, rooleissa Truffaut/Godard -tähti Jean-Pierre Léaud, Chabrol/Truffaut -tähti Bernadette Lafont ja Eustachen ex-tyttöystävä Françoise Lebrun ensimmäisessä elokuvassaan. Liikutaan vasemman rannan turistikahviloissa Les Deux Magots ja Flore sekä lähinnä "äitihahmo" Lafontin asunnossa. Loputonta jutustelua ja juopottelua. Henkilöt eivät oikeastaan ole varsinaisia intellektuelleja alkuperäisten uusi aalto -teosten tapaan, vaikka Léaud onkin tyypillinen ajelehtiva tyhjäntoimittaja. Lebrun on puolalaistaustainen sairaanhoitaja ja Lafont pitää vaatekauppaa. Dialogi vaikuttaa improvisoidulta, mutta kuulemma jokainen sana oli tarkkaan laadittu Eustachen käsikirjoitukseen, joka on hyvin omaelämäkerrallinen. Lafontin hahmon esikuva, Eustachen aiempi tyttöystävä Catherine Garnier tappoi itsensä nähtyään elokuvan raakaversion.

Pakko myöntää, että olin torkahdella ensimmäisen tunnin aikana. Aika tutulta ja moneen kertaan nähdyiltä kuvioilta leffa näytti. Mutta sitten Eustachen illuusioton ja tylykin näkemys alkoi ottaa tehoja. 60-luvun raikkaat ihanteet ovat haalistuneet ja varsinkin Pariisin vuoden 1968 tapahtumien tilinteko on Eustachen fokuksessa. Elokuvaa ehkä voisi lyhentää monenkin mielestä, mutta loppujen lopuksi kaikki vaikuttaakin harkitulta. Arkisista palasista Eustache rakentaa ison freskon, joka on vaikuttava. Truffaut oli ilmeisesti Eustache-fani, mutta olisi mielenkiintoista tietää, mitä ajattelivat Godard ja varsinkin Jacques Rivette, jonka tontille Eustache ehkä eniten rakentaa. Äitiin ja huoraan sopii kuitenkin oikein hyvin yksi Godardin kuluneimmista sitaateista. En tiedä, onko elokuva tragedia vai komedia, mutta mestariteos joka tapauksessa. Eustachella on huumoriakin, vaikka niin alakuloinen teos onkin. Mutta vakuutuin kovasti, en ole pitkään aikaan innostunut tämäntyyppisistä elokuvista yhtä paljon. Elokuvassa kuullaan vain sellaista musiikkia, jota roolihenkilöt soittavat Lafontin vinyylisoittimella. En ole suuri Edith Piafin fani, mutta elokuvan ehkä huikein kohta on draaman pahimmassa solmussa Lafontin soittama ja kuuntelema Piafin Les amants de Paris. Reginan kopio oli melko kulunut ja katkesikin pari kertaa. Ilmeisesti leffan restauroitu versio on juuri alkukesästä esitetty Cannesissa.