Skinny Molly @ Nuclear Nightclub

En ole koskaan tullut käyneeksi oululaisessa Wigwam-levyn mukaan nimetyssä rock-klubissa. Nyt oli korkea aika korjata puute, kun viimeiset hetket käsillä ennen muuttoa pois. Tilaisuus avautui, kun huomasin Kuusamosta palaavan southern rock -yhtyeen heittävän yllättäen keikan täälläkin. Yllätykseksi varmaan tuli monelle muullekin, paikalla oli vain kourallinen väkeä. Heikko markkinointi ja samanaikainen jääkiekko-ottelu verottivat varmaan potentiaalista yleisöä. Osa ei varmaan tiedostanut millaisesta bändistä on kyse. Tai ehkä southern rock ei enää kovin monia kiinnosta. Skinny Mollya voinee pitää tyylisuunnan divarijoukkueena, jonka jäsenet ovat kuitenkin soittaneet alan pääsarjaryhmissäkin. Kolme neljäsosaa on kuulunut Blackfootiin, kitaristi Johnson Rossington Collins -bändiin ja tennesseeläinen keulahahmo Mike Estes kuului vähän aikaa Lynyrd Skynyrdin miehistöön.

Rock-klubit ovat yleensä melko karuja ympäristöjä ja Nuclear ei tee poikkeusta. Katutasossa pikkubaari, kellarissa varsinainen areena. Melko pieni, vastaa ehkä 45:n alakertaa. Oluttarjonta oli niin yksitotista, että jouduin virittymään tunnelmaan Letkunpuiston seudun olutystävällisemmissä baareissa. Bändi aloittikin sitten melkein heti, kun pääsin paikalle. Neljän miehen peruskokoonpano, aluksi varmaan bändin omia kappaleita, tuntuivat suhteellisen streitiltä hardrockilta, ei southernin rootsimpia sävyjä. Neljäntenä tuli Steve Earlen Copperhead Road, joka pääsi hieman yllättämään. Alkupuolelta liikaa hidastettu versio, ei oikein kolahtanut. Kovereita tulikin sitten tasaiseen tahtiin, hieman retrohenkinen tunnelma väistämättä syntyi. Jotenkin Maukka Perusjätkän mieleen tuova Jay Johnson lauloi Freen Wishing Wellissä, rumpali Kurt Pietro paukutti iskevän kompin J.J. Calen Call Me the Breezeen, joka ehkä jäi keikan kohokohdaksi. Soitto kulki hyvin, mutta versio Dead Flowersista oli aika tukkoinen. Pitkitetty Blackfootin Train Train ja vähän popimpaakin viritystä. Yllätyin kun setti huipentui Sweet Home Alabamaan ja Free Birdiin. Estesin Lynyrd-yhteys on sen verran löyhä, että tällainen tarrautuminen yhtyeen klassikoihin ei tuntunut soveliaalta. Estes ei osannut lukea tilannettakaan, paikalla oli varmaan vain southern rockin intohimoisimpia harrastajia, joten loppuunkuluneiden sotaratsujen rääkkääminen ei varmaan innostanut ihmeemmin ketään. Jotkin vähemmän tunnetut helmet olisivat pelastaneet tilannetta. Toki settiin kuului esim. Devil in the Bottle, jonka Skynyrd levytti Estesin kaudella.

Mutta ei siitä mihinkään pääse, että kitarat lauloivat kauniisti Free Birdissä ja Alabaman pyörähtävää kuviota (vai mikähän oikea termi olisi?) voisi kuunnella loputtomiin. Encorena Crossroads, joka ei sekään kovin omaperäinen valinta, sama kuultiin Blackfootin Oulun keikallakin. Kunnon konsertti kuitenkin, mukavaa musiikkia ja taitavaa soittoa, ehkä hieman rutiinilla esitettynä.