Vaikka pidän Tuomari Nurmiota suomalaisen rockin ykkösnimenä, niin uusimpaan tuotantoon olen tutustunut valikoidemmin. Kaikki miehen iskelmäpohjaiset projektit eivät ole kiinnostaneet ja viimeisin kunnolla iskenyt albumi on 2005 Alamaailman Vasaroiden kanssa toteutettu kirkas mestariteos Kinaporin kalifaatti. Livenä sentään näin miehen viimeksi 2009 Numerossa soolona, vuosi erinomaisen Rotuaarin Hunajaluut-show'n jälkeen. Viime kesänä missasin harmittavan niukasti yhden Hoedown-kiertueen keikan.
Tunnen neljä vuotta sitten ilmestyneen Dumari ja Spuget -levyn vain osittain. Nyt sitten käsissä samalla kokoonpanolla purkitettu Dumarillumarei-levy. Kannen kuvaukset näköjään suoritettu Kallion Pub Sirdiessä. Nimikappale avaa pelin, selvä jatkoteos aiemman levyn Dumarille, siis räppiä Stadin slangilla. Puhaltimet tuuttaavat massiivisesti ja alamaailman teemoissa möyrivä teksti rullaa kuin poliisia pakeneva nisti Kallion jyrkissä alamäissä. Joutavia jorinoita on hämmentävästi humppa, nettikeskustelun tasoa mittaava teksti on Nurmiota ajankohtaisimmillaan. Kolmantena tulee Jokainen meistä, sotaveteraanin (ehkä Nurmion isän) näkökulmasta kerrottu tarina pohjoiselle rintamalle marssivasta joukosta. Tämä hämmästyttävä kertomus kulkee New Orleansin hautajaismarssin tahtiin. Mitään vastaavaa en ole ennen kuullut.
Tsaari kertoo Venäjästä, Putinista ja hänen edeltäjistään, Suomen turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. Hämmentävän hyvä teksti taas ja nyt tyylilajina on venäläinen ripaska. Siis hiphop, humppa, jazzmarssi, ripaska. Mitä seuraavaksi? Suuri ja rento ote viittaa nimellään Daven Pieneen ja hentoon otteeseen, mutta on musiikiltaan aivan muuta. Hieman yli minuutin mittainen teos on nopeaa ja tiukkaa rockabillahtavaa rockia, yksi Nurmion uran suoraviivaisimmista tykityksistä. Perään tulee raskaampaa progea, Tää kama kolisee on puhdasta psykedeliaa pitkillä kitarakuvioilla. Ei mitään hengähdystaukoja, seuraavaksi Takaisin Kongoon tarjoaa Tarzan-tyyppistä tekstiä mustilla rytmeillä, funkahtava boogie svengaa kuin juopunut sarvikuono.
Valitettava ampumavälikohtaus on kuin Luis Buñuelin Andalusialaisesta koirasta. Surrealistinen teksti saa tuekseen nykivärytmistä jazzahtavaa bluesia Kurt Weillin tai Tom Waitsin mieleen tuoden. Yksi levyn täydellisimmistä täysosumista. Raivotautinen on levyn pisin biisi, jopa 4.32, soulahtava torviblues, upea teksti tuo mielikuvia 80-luvun Hunajaisesta paholaisesta. Vauhtivaunu rullaa kepeänä bossanovana, Sammy Babitzinin kohtaloa peilaileva teksti nivoutuu musiikkiin taas ihailtavasti. Nykivämpää hermostunutta jazzahtavaa reggaeta viistävä Kivinen kehto kääntyy taas Kallion koville kaduille. Homman niittaa maaliin Virsi 666, latinorytmeillä vastustamattomasti keinahteleva peruskysymyksiin pureutuva pohdiskelu, joka palailee hieman Daytonin apinajutun teemoihin.
36 minuuttia, mikä tiivistys, mikä monipuolisuus, mikä tiheys, mikä intensiteetti. Ammattitaitoa ja näkemystä. 66-vuotias Nurmio lyö kylmästi tiskiin yhden uransa huipentumista. Suomalaisen rockin yllättävä myöhäinen kulmakivi, tätä en todellakaan osannut odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti