1970-luvulla seurasin muutakin urheilua kuin jalkapalloa. Suomi pärjäsi hyvin hikiurheilussa eli hiihdossa ja yleisurheilussa, Ruotsi taas myös kaikkein kilpailluimmassa lajissa eli jalkapallossa. Ruotsi oli mukana MM-kisoissa 1970, 1974 ja 1978, vaikka lopputurnauksiin mahtui silloin vain 16 joukkuetta. Esimerkiksi Englanti ja Neuvostoliitto karsiutuivat 1974 ja 1978. Ruotsalaisilla oli maailmantähtiä myös "muodikkaissa" lajeissa alppihiihdossa, tenniksessä, pöytätenniksessä, jopa F1:ssä Ronnie Petersonin kautta. Suomalaiset saattoivat vain haaveilla moisesta ennen Tukholmassa syntynyttä Keijo Rosbergiä. Henkilökohtaisesti aikakauden vaikuttavin ruotsalaistriumfi oli ylivoimaisesti Björn Borgin viisi peräkkäistä Wimbledon-voittoa 1976-1980.
Uusi elokuva keskittyy niistä viimeiseen, pitkään tasaiseen kamppailuun John McEnroeta vastaan. Elokuvan nimen mukaisesti painotetaan kahden pelurin erilaisuutta ja vastakkainasettelua, mutta kyllä leffa on pohjimmiltaan Borgin maineen kiillotusoperaatio. Suomalaisetkin ovat olleet asiaa maksamassa. Ohjaaja Janus Metz (Pedersen) on tanskalainen ja Borgia esittää huomattavan näköiseksi saatu islantilainen Sverrir Gudnason. Introvertin Borgin lapsuudesta välähdyksiä, mm. jääkiekkourasta. McEnroekin nähdään positiivisessa valossa, ekstrovertin kiukutteluja ei erityisemmin korosteta, reipas rock-musiikki soi aina McEnroe-kohtausten taustalla. Edesmennyt Vitas Gerulaitis kyllä leimataan vastuuttomaksi juhlijaksi. Borgin romanialainen morsian Mariana Simionescu puhuu omituisesti ruotsia elokuvassa. Loppujen lopuksi Wimbledon-finaalista ei saada tarpeeksi tehoja, lyhyet pätkät pelistä eivät tietenkään tavoita realistista jännitettä. Sopuisa lagom-meininki päättää elokuvan ja Borgin ennenaikainen vetäytyminen tenniksestä väitetyn julkisuuskammon takia jää jotenkin perustelematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti