Simon Kuper & Stefan Szymanski: Soccernomics

Sain tämän jalkapallokirjan Kari Ylänteeltä alkukesästä samassa yhteydessä, kun hän luopui The Blizzard -kokoelmastaan. Teos on vuodelta 2014 ja olen sen omatoimisesti ohittanut, kun oletin sen paneutuvan jalkapallon hämäriin raha-asioihin. Toinen kirjoittaja Szymanski on ekonomisti, joten se vahvisti mielikuvaa. Uudissana soccernomics ei kuitenkaan viittaa (pelkästään) economicsiin vaan yleisemmin numeroihin, tilastoihin, big dataan, jonka avulla voidaan ymmärtää peliä paremmin. Kirja on aiemmin julkaistu nimellä Why England Lose, mutta tämä on huomattavasti laajennettu ja muunneltukin painos. 

Kirjassa on indeksi, joten on helppo tarkistaa, että Jari Litmanen ei saa yhtään osumaa. Ei vaikka vuoden 1995 Ajax on hyvinkin tarkasti käsittelyssä mukana. Sami Hyypiä saa yhden maininnan, mutta nimi kirjoitetaan väärin Hyppiä. Tosin toppari itsekin pelasi vuosia Liverpoolin paidassa, jonka selässä luki nimi muodossa Hyypia. Hakusanaa Finland ei ole laajassa kirjassa ollenkaan, joten sekin kertoo jotain Suomen asemasta jalkapallossa 2014. Sweden saa 18 osumaa, Denmark 9, Norway 20 ja Iceland 12 mainintaa. 

Kirjoittajat paneutuvat siirtomarkkinoihin ja järkevään ostotaktiikkaan. Ihan näppäriä huomioita siitä, milloin pelaajia kannattaa ostaa. Varsinkaan arvokisoissa menestyneitä ei kannata hankkia heti kisojen jälkeen, tämähän on usein nähty, esimerkiksi James Rodriguezin kohdalla. Menestyneitä ostajia löydetään Clough & Taylorista lähtien aina Arsene Wengeriin. Kehnoimmaksi ostohousumieheksi leimataan täysin ansaitusti Rafael Benitez.

Esittelyn big data -perusteista huolimatta aika paljon kirja keskittyy talouteen, joka ei itselleni ole jalkapallon kiintoisimpia osa-alueita. Kirjoittajat toteavat, että jalkapalloseuran pyörittäminen ei ole hyvää bisnestä. Hyvin harva seura tuottaa merkittävää voittoa. Jalkapalloseurat muistuttavatkin enemmän museoiden kaltaisia yleishyödyllisiä instituutiota kuin yrityksiä. Itsestäänselvää tietysti. Samaten jalkapalloseurat ovat sitkeitä, hyvin harvat ovat kuolleet. Samoin sugar daddy -ilmiö eli monimiljardöörien hankkiutuminen jalkapalloseurojen omistajiksi tulee käsitellyksi varsin ennakoitavalla tavalla. 

Mielenkiintoisempi tilastollinen löytö on se, että rasismi tai ihoonväriin perustuva syrjintä on edelleen voimissaan. Tilastollisena todisteena käytetään sitä, että mustia pelaajia hankkineet seurat ovat menestyneet paremmin. Johtopäätöksenä siis se, että valkoisia huonompia pelaajia hankkineet seurat eivät ole menestyneet, koska ovat jättäneet paremmat mustat pelaajat palkkaamatta. Mahdollisesti näin, mutta tilastoistahan tunnetusti löytyy monenlaista. 

Tilastojen käyttö rangaistuspotkujen suunnan ennustamisessa on jo vanhaa tavaraa Jens Lehmannin ajoista asti, mutta siihenkin kirjoittajat paneutuvat. Claude Makelelen arvostus väitetään perustuneen tilastoihin, mutta niin yksinkertainen tilanne ei taida olla. Kyllä rikkovan ja pallon riistävän keskikenttäpelaajan rooli on paljon vanhempaa perua. Eri kokoisten kaupunkien joukkueiden menestymistä pohditaan hartaasti, mutta kovin selkeitä patterneja ei löydy. Ehkä Euroopan suurimpien kaupunkien Istanbulin ja Moskovan joukkueiden menestymättömyys ylimmällä tasolla johtuu voimien hajauttamisesta useisiin joukkueisiin. Istanbul ja Moskova eivät ehkä myöskään pysty yleisfiiliksellään houkuttelemaan aivan parhaita ulkomaalaisia pelaajia.

Kirjan jälkiosa tutkii maiden menestymistä jalkapallossa monenlaisten tilastojen valossa'. Erityisenä tarkastelun kohteena on Englannin huono menestys vuoden 1966 jälkeen. Kirjoittajat päättelevät, että Englanti menestyy ihan hyvin. Ei se ainakaan alisuorittaja ole. On ollut vain huonoa tuuria, että yhtään arvokisavoittoa ei ole tullut. Ei ole yllättävää, että Norjan, Tšekkin, Portugalin ja Kroatian kaltaiset maat ovat suhteessa menestyneimpiä. Välillä rönsyillään fanienkin maailmaan, lähinnä ihmetellään pitäisikö kannattaa vain yhtä joukkuetta läpi elämän vai paraneeko vaihtamalla. Tämä osa kokonaisuutena oli ehkä suurin pettymys, paljon terävämpää analyysiä olisi voinut odottaa. Tietysti jalkapallossa asiat vanhenevatkin nopeasti. Brasilian šokkihäviö Saksalle ei ehtinyt kirjaan mukaan, ei myöskään Portugalin ja Kroatian uudet menestykset. 

Hyviä pointteja, mutta aika työläs oli kirja kahlata läpi. Enemmän vaikutti hajanaiselta artikkelikokoelmalta kuin yhtenäiseltä teokselta. En myöskään ole koskaan tykännyt Simon Kuperin kirjoitustyylistä. Halu provosoida ja ärsyttää on liikaa esillä, varsinkaan kun omat argumentit eivät tunnu useinkaan vakuuttavilta. Mielenkiintoinen aihe tietysti ja jalkapallokirjoittajia on edelleen liian vähän.