Leonen keskimmäinen Eastwood-spagettiwestern sai Ylen esityksen alkuun pätevän Tuomari Nurmion esittelyn. Syvällisiä ideologisfilosofisia kysymyksiä pohdiskellut tiedostava uusvasemmistolainen helsinkiläisnuoriso viihtyi hyvin Leonen aivot narikkaan -teosten moraalittomuuden parissa 1960-luvun lopulla. Huonosta aikalaismaineesta huolimatta Leonen teokset eivät tietenkään ole roskaa ja tässä leffassa Leonen tyyli on ehkä puhtaimmillaan ja paljaimmillaan. Ei myöhempien elokuvien monimuotoisempaa syvyyttä, mutta raikkaus ja rullaavuus kohdallaan. Leone ja kumppanit saivat myös tuotantoarvot riittävälle tasolle, tässä ei ole edeltävän Per un pugno di dollarin kälyistä halpatuotannon hajua. Estetiikka on siis elegantin tyyliteltyä ja myyttisyys äärimmilleen pelkistettyä. Morriconen "paso doble & Shadowsin rautalanka" -tyyli heijastaa ja vahvistaa Leonen visioita. Eastwood ja Van Cleef vaikuttavat lähes abstrakteilta teoreemilta, kun taas Gian Maria Volonté tuo keitokseen mukaan eurooppalaista arvaamatonta sadismia. Almerían kuumaasto on jo muuttunut täydellisesti von Bagh -tyylisesti sielunmaisemiksi. Pientä hämmennystä itselleni tällä kertaa aiheutti, että Eastwoodia kutsutaan Mancoksi englanninkielisessä kopiossa. Eastwoodin hahmohan tunnetaan trilogiassa Miehenä Ilman Nimeä (Uomo senza nome). Italialaisessa versiossa hahmo on nimetty yleisemmin lempinimen omaisesti "yksikätiseksi" il Muncoksi. Espanjaksi Manco tarkoittaa samaa.
2 kommenttia:
Elonet tietää kertoa että näin Kourallisen dollareita (1964) uusintaesityksessä Rexissä 10.6.1977. Tykkäsin mutta en oikein innostunut italowesterneistä. Kauhea pelko oli aina että pääseeko sisälle alaikäisenä, ikinä en huomannut että joku oli ikärajan takia hyljätty.
Asiasta toiseen, pitkän seurustelun jälkeen tämä typykkä ei täyttänyt Warren Beattyn "kriteerejä" pitempiaikaiseen suhteeseen kutem esim Julie Christien tapauksessa.
https://youtu.be/UjgpgXRvVZ0
-Juha
Onko Kaliforniassa joku jotakuta Beatty ei olisi "arvioinut".
Lähetä kommentti