Maverick-sanaa ei ole helppo suomentaa. Sanakirjat tarjoavat itsenäistä ja riippumatonta. Konformistin vastakohta se ainakin on, mutta ehkä kapinallinen olisi jo liian vahva ilmaus. Englannissa on totuttu käyttämään sanaa kuvaamaan lahjakasta 1970-luvun alkupuolen jalkapalloilijasukupolvea, joka onnistuttiin hukkaamaan perusteellisesti. Pääsyyllisinä on pidetty maajoukkuevalmentajia Alf Ramseytä ja Don Revietä, mutta myös seuravalmentajia, jotka inhosivat annettuun muottiin sopeutumattomia individualisteja. Hauskasti Steen muotoilee asetelman Churchilliä mukaillen: Seldom have so many been so distrusted by so few. Esikuvia tälle pelaajasukupolvelle olivat ainakin hieman vanhemmat Johan Cruyff, George Best ja Günter Netzer. Steen julkaisi maverickeistä teoksen 1994 ja viime vuonna uudella esipuheella varustetun painoksen, jonka hankin Kindleen.
Rob Steen on syntynyt 1957, siis viisi vuotta aiemmin kuin minä. Steen toteaa olleensa liian nuori hipiksi ja liian vanha punkkariksi. Steen taustoittaa kirjaansa runsaasti populaarikulttuurin kautta ja vertaa 70-luvun tähtipelaajia aikakauden glamrock-muusikoihin. Samankaltaisuuden ovat toki muutkin huomanneet ennen Steeniä, mutta varsin osuvaa Steenin argumentointi on. Steen on Chelsea-fani ja Don Revien lyttäyksen kautta myös Leeds United saa kuraa niskaan. Myönnän sen Leeds-faninakin olevan ansaittua ainakin Revien osalta, miehen maajoukkuevalmennusura turhautti itseänikin suunnattomasti.
Steen ottaa fokukseen seitsemän pelaajaa. Alan Hudson, Tony Currie ja Stan Bowles, joiden elämäkerrat ovat omassakin hyllyssä. Charlie George, Rodney Marsh ja Frank Worthington ovat myös hyvin tuttuja, näin heidänkin pelejään tv:stä. Sen sijaan Chelsean sentteri Peter Osgood on itselleni vierain, hänestä ei ole muistikuvia, vaikka luultavasti näin hänenkin pelejään. Kaikki seitsemän pelasivat myös muutaman maaottelun Englannin paidassa, Currie 17, George yhden, muut kourallisia siltä väliltä. Siksi Steen jättää joukosta pois Duncan McKenzien, joka ei saanut ensimmäistäkään tilaisuutta maajoukkueessa.
Hauskasti Steen spekuloi Englannin todennäköistä maailmanmestaruutta 1974, jos joukkue olisi pelannut 3-3-4 -systeemillä tällä miehityksellä: Shilton; Todd, McFarland, Beattie; George, Hudson, Currie; Marsh, Osgood, Worthington, Bowles. Se on romantiikkaa, ainakaan puolustuspeli ei olisi ollut helppoa.
Kirjaa rasittavat viittaukset muihin lajeihin, krikettiin, rugbyyn yms, jotka jäävät itselleni täysin vieraiksi. Täytyy silti myöntää, että hieman yllätyin kun Steen mainitsee myös Lasse Virénin. Hyvän pohjustuksen jälkeen kirjan varsinainen ydinosa on pieni pettymys. Charlie Georgen ura käsitellään mallikkaasti, mutta Osgoodin ja Hudsonin kohdalla Steenin Chelsea-fanius häiritsee kerrontaa, Chelsea vaikuttaa tärkeämmältä kuin pelaajien teot. Marsh, Bowles ja Currie niputetaan Queen's Park Rangersin kautta keinotekoisesti, koska he eivät siellä yhtä aikaa pelanneet. Steen on haastatellut pelaajia 90-luvulla, joten niistä irtoaa näkemystä, mutta itse pelaajien taitoa ei Steen paljoa analysoi. Tämän kirjan perusteella Bowles ei edes olisi ollut kiinnostunut jalkapallosta, se oli vain rahoituskeino uhkapelaamiseen. Hamburger SV halusi Bowlesin 1976, mutta miestä ei kiinnostanut mennä edes neuvotteluun. Hamburg päätyi sitten Keeganiin. Marshin USA-ura ohitetaan käytännössä kokonaan ja Currien huippuhetket jäävät vaisusti esitetyiksi. Heikoimmalle huomiolle jää Worthington, häntä Steen ei edes haastatellut.
Erittäin mielenkiintoinen aihe siis, mutta toteutus jää osittain vaatimattomaksi. Alan Hudsonin häikäisevän debyytin 1975 Länsi-Saksaa vastaan Steen dokumentoi hyvin, mutta vastaavia muita kuvauksia kirjassa on aivan liian vähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti