Cary Joji Fukunaga: No Time To Die

 Ensimmäinen tutustuminen Fukunagan tuotantoon, mutta Bond-sarja on tietysti ennestään tuttu. Daniel Craigin aikana Bondeihin on saatu huomattavasti aiempaa enempää intensiteettiä, on syntynyt melkeinpä sarjan parhaita teoksia. En ole kyllä asiantuntija, edellinen Spectre taitaa olla näkemättä, en ainakaan ole sitä blogiin arvioinut. Sitä edellinen Skyfall oli sarjan valioita. Tämä sarjan 25. leffa on tehty jo vuosia sitten ennen koronaa, mutta julkaistiin vasta nyt tänä syksynä. Lueskelin joskus muinoin innostuneestikin Ian Flemingin Bond-romaaneja, mutta näihin elokuvaversioihin en ole saanut rakennettua lähempää suhdetta. Suurella rahalla todella hyvin tehtyä toimintaleffaa, väkivaltaa on paljon, voisi kuvitella, että nykyinen ilmapiiri alkaisi paheksuakin tällaista verioopperaa. Mutta toimintakohtaukset rullaavat siis hyvin, liikutaan mm. Italiassa, Kuubassa ja Norjassa. Merkillisintä tässä elokuvassa on alakuloinen, melankolinen, alavireinen, masentunut, synkkä vire. Huumoria ei ole oikeastaan ollenkaan. Lasten käyttö juonessa ei vaikuta fiksulta. Kovasti ylipitkäkin teos on, melkein olin nukahtaa lukuisissa suvantokohdissa. Aiemmista Bond-leffoista lainataan surutta, eristyneen saaren muodostama uhka on tainnut olla esillä jo useampaan kertaan. Craig on silti  mahtava ja muissakaan rooleissa ei ole erityisempää valittamista. Kokonaisuutena elokuva kai manifestoi valkoisen keski-ikäisen heteromiehen valta-aseman lopullisen tuhoutumisen. Ja tekee sen tyylikkäästi. Kun joka tapauksessa on lähdettävä, niin sitten tällä tavalla.