James Ellroy: This Storm

 James Ellroy on todennäköisesti merkittävin elossa oleva rikoskirjailija. Mittariin tulee kohta 74 vuotta, mutta jarrun painamisesta ei ole näkynyt mitään merkkejä. Uutta tekstiä siis tulee, mutta jälki ei ole ollut enää niin innostavaa kuin uran huippukaudella. Edellinen lukemani Ellroy-opus Perfidia alotti uuden Los Angeles-kvartetin, mutta liikaa se tuntui vanhan kertaamiselta. Ellroyn proosa on kuitenkin pahasti koukuttavaa keskinkertaisempanakin, en malttanut olla tarttumatta kvartetin kakkososaan This Storm vuodelta 2019. 

Taas ainakin 600 sivua kuumehoureista tajunnanvirtaa uudenvuodenaatosta 31.12.1941 puolisen vuotta eteenpäin. Lokaationa on Tinseltownin ohella rajan takainen Baja California, varsinkin Ensenadan rantakaupunki. Ellroy sepittää sinne marraskuuhun 1940 sijoittuvan huippukokouksen Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Paikalla kovia kasvoja Molotov, Berija, Mikojan, Canaris, Kaltenbrunner. Ellroy sotkee faktaa ja fiktiota, mutta Ensenadan kokous on puhdasta fiktiota, ajoittuu täysin Molotovin kuuluisaan Berliinin-vierailuun. Natseja, kommunisteja, viidennen kolonnan kätyreitä, internoituja japanilaisia. Ellroy voisi olla poliittisen trillerinkin puhdaspiirteinen mestari, jos keskittyisi enemmän siihen. Kuitenkin tämäkin romaani on ensisijaisesti benzedrine-houruinen poliisiproseduraali monine murhatapauksineen South Centralin hikisissä jazzluolissa, Griffith Parkin metsäpaloissa ja Brentwoodin kartanoissa. Noin 20-30 yhteenkietoutuvaa henkilöhahmoa keräävät vauhtia kauan ulkokehällä, mutta vääjäämättömästi Ellroy kutoo verkkonsa tiheäksi ja romaanin loppuosa oli parempaa jälkeä kuin Ellroylla pitkään aikaan.

Hajahuomioita. Orson Welles on suhteellisen keskeinen hahmo tarinassa ja Ellroy vihaa selvästi Wellesiä kiihkeästi. Näin säälittävää surkimusta harvoin tulee vastaan. Lyhyessä jaksossa Ellroy piirtää kuvan Owens Valleyn kuuluisasta Manzanarin keskitysleiristä, jonne Los Angelesin suuri japanilaisväestö siirrettiin alkuvuodesta 1942. Poikkeuksellisen tiheä kuvaus, tällaiseen toivoisi Ellroyn keskittyvän enemmän. Toisaalta Ellroy jää kiinni harvinaisesti kahdesta anakronismista. Bangladesh-termiä tuskin käytettiin 1942, ainakaan Kaliforniassa. Zimbabwe-nimi oli tuskin myöskään silloin tiedossa, ei edes mustilla kirkonmiesaktivisteilla.

Aloitin romaanin luvun marraskuun puolessa välissä. Lyhyitä pätkiä aluksi kerrallaan, en päässyt kunnolla fiilikseen ja päätin jo lytätä teoksen perusteellisesti. Raahauduin kuitenkin eteenpäin ja kun lopulta pääsin paremmin käyttämään aikaa, niin Ellroyn päihdyttävä kirjainmyrsky alkoi vaikuttamaan. Ei tätä voi pitää paluuna Ellroyn huippukuntoon, mutta parempi kokonaisuus kuitenkin kuin parissa edeltävässä romaanissa.