Mellencampin maalaisuutta on jaksettu mainostaa kyllästymiseen asti, mutta ei suurkaupungit kovin kaukana Seymour, Indianasta ole. Louisville, Kentuckyyn on 53 mailia, Indianapolisiin 60 mailia ja Cincinnatiiin 88 mailia. Se on vähän erilaista kuin vaikkapa Kuhmossa. Varsinkin Louisville näyttää olleen vakituinen vierailukohde eteläisen Indianan asukeille. Alkuperäinen sukunimi on Mollenkamp, kantaisä saapui Hannoverin liepeiltä Indianaan 1850-luvulla. Tunnetusti tuleva artisti syntyi 1951 vammaisena, spina bifada eli haljennut selkäranka. Leikkaus onnistui yllättäen kuusiviikkoisena. Musiikki ja elokuvat kiinnostivat, Hud-leffa ja Motownin soul, Dylan, Stones ja Donovan. Huonotapainen ja pahapäinen heti alusta asti, bändikokeiluja pitkin 60-lukua. Tuleva kirjoittajakumppani George Green kuvioihin jo 1965. Väkivaltainen suhde isään, joka näyttää leikanneen hulttiopojan letin samaan tyyliin kuin Springsteenin perheessä. Paniikkikohtauksia, alkoholista ja huumeista luopuminen jo nuorena. Röökiä kuitenkin kului neljä askia päivässä jo 14-vuotiaasta asti. 18-vuotiaana isäksi ja naimisiin. Musiikkiura ei auennut, vuosi collegessa ja sitten rehellistä työtäkin muutama vuosi. Töihin telephone engineeriksi, täytynee tarkoittaa jonkinlaista puhelinasentajaa. Syntymävamman takia Mellencamp vältti Vietnam-kutsunnat.
1970-luvun puolella glamrock-kokeiluja, demoja kitaristi Larry Cranen kanssa, niiden kaupittelureissuja New Yorkiin. Yllättäen brittimanageri Tony Defries huomioi keskilännen jantterin ja rahoittaa laajemman demoäänityksen, jossa mukana edelleen bändissä sinnittelevä kitaristi Mike Wanchic. Mellencampin yllätykseksi raakiledemo puristetaan suoraan levyksi, sopimus MCA:n kanssa ja Defries meikkaa sankarin David Cassidyn kaltaiseksi teinityttömagneetiksi. Levyn kanteen Defries lätkäisee nimen Johnny Cougar ja järjestää Seymouriin kaupunginjohtajan kanssa levynjulkistuspäivänä Johnny Cougar Dayn cheerleader-paraateineen. Koko soppa on täydellinen floppi. Mellencamp kommentoi myöhemmin markkinan olleen jo saturoituneen singer-songwritereista ja mainitsee mm. Tom Pettyn levyttäneen ennen häntä. Ei pidä paikkaansa, Pettyn esikoislevy julkaistiin syksyllä 1976 viisi viikkoa myöhemmin kuin Cougarin Chestnut Street Incident. Musiikillinen taso tietysti oli Pettyllä aivan eri planeetalta kuin Cougar-kalkkunalla.
Kakkoslevy äänitettiin melkein samalla tavalla juosten kusten. Nyt MCA jätti sen julkaisematta ja Defriesin perävalot hävisivät horisonttiin. Uusi manageri Billy Gaff roudasi ikääntyvän teinisensaation Englantiin ja siellä levytettiin hieman paremmalla budjetilla A Biography -levy. Mellencampin lauluntekotaito oli edelleen kehnolla tolalla, mutta I Need A Lover -biisi breikkasi yllättäen Australiassa pikkuhitiksi. Tällä saatiin kammetuksi USA:ssa uusi sopimus Phonogramin kanssa. Myöhempien menestyslevyjen tuottaja Don Gehman liittyi taustajoukkoihin ja John Cougar -levyssä oli lievää tason nousua. Rumpali Kenny Aronoff mukaan ja seuraavan levyn tuotti soullegenda Steve Cropper. Biisit silti edelleen surkeita.
Lopulta kaupallinen läpimurto 1982 American Fool -levyllä. Vuoden hinkkaus eri studioissa, Miamissa samaan studioon osui Rossington Collins Band, jonka Allen Collins riehui aseen kanssa huumeista sekaisin. Bändi supistui kovaan ytimeen, jäljellä vain Crane, Wanchic ja Aronoff. Gehmanin mukaan levy-yhtiö odotti uutta Neil Diamondia ja bändi itse halusi CCR-tyylistä tavaraa. Levytyksen jälkeen uudeksi basistiksi tuli Toby Myers. Mellencamp tuotti Mitch Ryderin levyn samaan tapaan kuin Springsteen ja Van Zandt avustivat Gary US Bondsia hieman aiemmin.
Sitten viimein laadullinen paraneminen Pink Houses -biisillä ja Uh-Huh -levyllä. Gaffin seuraaja managerina oli Tommy Mottola, sitä en tiennytkään. Blasters levytti Mellencampin Colored Lights -biisin. Kun ketsuppipullo aukesi, uusia timanttibiisejä vyöryi lähes John Fogertyn 1969-1971 -kauden malliin levyille Scarecrow ja The Lonesome Jubilee. Tuntuu hämmästyttävältä, että Minutes to Memories -tyyppisen mestariteoksen sai aikaan sama henkilö kuin debyyttilevyn jöötit. Mellencampin omasta mielestä kyse oli vain kovasta työstä, hänellä ei ollut varsinaista lahjakkuutta. Tuskin kuitenkaan näin. Mellencamp tutki paljon mm. Richard Thompsonin ja John Prinen lauluntekoa ja pystyi kehittymään. Ihan keneltä tahansa se ei kuitenkaan olisi onnistunut.
Lonesome Jubileen kiertueen aikaan Mellencamp oli ehdottomalla huipulla, mutta ei pystynyt käsittelemään menestystä, monen muun ennakkotapauksen tapaan. Mellencamp oli jatkuvasti ylikierroksilla, ahdistunut ja masentunut. Alavireisen Big Daddy -levyn jälkeen Mellencamp ryhtyi taidemaalariksi ja lopetti keikkailun. James McMurtryn debyyttilevyn tuottaminen oli laadullinen menestys, mutta elokuvaprojekti Falling From Grace täydellinen pohjanoteeraus. Todellisuudesta vieraantunut tähti ohjasi ja näytteli itse pääosan.
Edessä oli vääjäämättä alamäki, mutta täysin mielenkiinnoton se ei ole ollut. Rees raportoi nämä myöhemmätkin vaiheet tarkkaan, vaikka ehkä olisi kannattanut yrittää pureutua enemmän 80-luvun huippuvuosiin. Vähitellen bändikin murenee, ensimmäisenä lähti Larry Crane 1991 mm. rahariitojen takia, tilalle David Grissom. Rees lyttää ehkä kohtuuttomasti Whenever We Wanted -levyn, paljon keskinkertaisempaa oli myöhemmin tulossa. Hanuristi John Cascella yllättäen kuolee kesken Human Wheels -levyn äänitysten. Wheelsiä Reeskin sentään arvostaa. Kaupallisen menestyksen puutteen takia Mellencamp näyttää aloittaneen nyrkkitappelun levy-yhtiön johtajan kanssa Manhattanin toimistossa. Dance Naked -levyn sessioista kävelee ulos Grissom lopullisesti. Aronoff samoin, tekee muutamia lyhyitä comebackeja, mutta sitten Mellencamp menettää lopullisesti ehkä tärkeimmän soittajansa. Uudeksi kitaristiksi saadaan monipuolinen Andy York, joka on kestänyt korona-aikaan asti.
Dance Naked -kiertueella Mellencamp saa 42-vuotiaana sydänkohtauksen, vaikka diagnoosi tuli vasta kiertueen jälkeen. Tapaus aiheutti vain yhden konsertin peruutuksen, sitten kiertue jatkui kuukausia. Mellencamp ei lopettanut tupakanpolttoa.
Toipumisjakson jälkeen keskivertolevy Mr. Happy Go Lucky keskivertokiertueineen. Levy-yhtiön vaihto Phonogramista Columbiaan. Sopimusvelvoitelevynä folk-versioita Mellencampin vanhoista lauluista ja muutama koveri sekaan. Tätä Rough Harvest -levyä en ole kuullut. Columbialla heti ristiriitoja, kun Mellencamp olisi halunnut jatkaa folk-suuntaan. Mies taipui, tuloksena nimetön rock-levy 1998, keskinkertainen sekin. Yhteistyö George Greenin kanssa päättyi tähän levyyn. Basisti Toby Myers lähti myös, viimeisenä pisarana välikohtaus, jossa Mellencamp löi nyrkillä Andy Yorkia.
Mellencamp näkyy 2000 rakennuttaneen mahtipalatsin lähelle Bloomingtonia ja hankkinut miespalvelijan. Samalla tuli hankittua Lake Monroen rannalta kummitteleva hirsimökki, josta Mellencamp viritti Stephen Kingin ja T Bone Burnettin kanssa musikaalin. Tästä en ole kuullutkaan, projekti venyi 2010-luvulle, mutta muutaman esityksen jälkeen kritiikki murskaavaa. Samana vuonna 2000 Mellencamp onnistui vielä limboilemaan näyttelemällä pääosan After Image -kalkkunassa. Seuraavan Cuttin’ Heads -levyn oli näköjään tarkoitus olla homage vanhoille Mellencamp-suosikeille Kinks ja Donovan. Muutaman iteraation jälkeen tuloksena oli taas keskinkertainen levy.
Sitten taas pakolliset kuviot levytyssopimuksen loppuunsaattamiseksi. Greatest Hits ja blues-folk -kovereita Trouble No More. Rees tykkää seuraavasta studiolevystä Freedom’s Road, mutta minut se jättää kylmemmäksi, vaikka ehkä onkin paras Human Wheelsin jälkeisistä. Mellencamp mainitsee tykkäävänsä samaan aikaan julkaistusta Tom Pettyn Highway Companionista, joka onkin erinomainen. Tässä vaiheessa Mellencamp oli jo niin epätoivoinen, että möi Our Country -biisin Chevroletin lava-automainokseen.
Rees kirjoittaa paljon T Bone Burnettista ja tämän 2008 tuottamasta Mellencamp-levystä Life, Death, Love and Freedom, jota arvostaa kovasti. Minusta sekin on vaisunpuoleinen. Toinen samantasoinen Burnett-levy No Better Than This äänitettiin monona historiallisilla rootsmusiikkipaikoilla Savannahissa, Memphisissä ja San Antoniossa. Supermallivaimo Elaine Irwin vaihtoi 2010 ukonrahjakkeen 30 vuotta nuorempaan perijään ja seuraavana vuonna menehtyi George Green.
Kahta seuraavaa 10-luvun levyä en ole kuunnellut. Plain Spoken on ilmeisesti samaa tyyliä kuin Burnett-levyt, oletettavasti siis keskinkertainen. Carlene Carterin kanssa toteutettu gospel-henkinen levy Sad Clowns & Hillbillies on luultavasti kaikin puolin epäonnistunut. Mellencamp kehtasi duetoida yhdessä kappaleessa Martina McBriden kanssa, vaikka kyseessä piti olla Carter-kollaboraatio. Kirja päättyy korona-ajan eristyskuvioihin. Näyttelijä Meg Ryanin kanssa muutaman vuoden heilastellut Little Bastard maalaa nyt kartanossaan yksin ja virittelee lauluja varmaan väistämättömään loppuun asti. Elämä ei näytä olleen helppoa ja ennuste ei lupaa parempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti