Mikko Niskanen: Pojat

Näin tämän Niskasen pelinavauksen 70-luvulla vaikutteille alttiissa iässä ja vaikutus olikin sitten niin tyrmäävä, että olen tietoisesti vältellyt elokuvaa sen jälkeen. Arvioin nyt saavuttaneeni tarpeeksi paatuneen tilan, jotta pystyn käsittelemään leffaa vetistelemättä. Erityisesti kiinnosti Oulun näkymät, tämähän sijoittuu jatkosodan aikaiseen Ouluun ja kuvaukset tehty 60-luvun alussa. Paljon on Oulu sen jälkeen muuttunut, joitakin Raksilan kulmia, tuomiokirkon ympäristöä, Merikosken siltoja ja Hupisaaria on tunnistettavissa. Huvittavasti pojat juoksevat Raksilasta Intiön hautausmaan kautta asemalle, vaikka todellisuudessa pääsisi tietysti suoraankin. Elokuvan fiilis on hämmästyttävän moderni, mitään juonta ei varsinaisesti ole, seurataan lähinnä Raksilan poikien pikkubisnestä saksalaissotilaiden kanssa eri vuodenaikoina. Toppilan vaalea olut hieman hilpeästi suosittu vaihtoväline. Iskon metsät yllättävän synkkiä siihen aikaan. Joku Kalle Juntunen -niminen sankarivainaja haudataan elokuvan alkupuolella. Tyttöjä ei näy jostain syystä ollenkaan, vain hieman vanhempia naisia saksalaisten seuralaisina. Paljon on elokuvassa puutteitakin, saksalaisia näyttelevien aksentti karmeaa ja oululaispoikia esittävienkin suusta kaikuu enemmän Helsingin slangia kuin Oulun murretta. Loppukohtausta lukuunottamatta sävy on suhteellisen komediallinen, poliittisia jännitteitä Niskanen, ehkä Rintalan tekstin kautta, nostaa esiin aika näppärän hienovaraisesti. Rakenne on löysähkön episodimainen, mutta kyllä elokuva aika vaikuttava on edelleen.