Kun kuutisen vuotta sitten muutin kaksi kertaa asettuessani Oulusta Helsinkiin, en järjestänyt kirjojani ja levyjäni entiseen pedanttiin järjestykseen. Aluksi ajattelin tekeväni järjestyksen jossain vaiheessa, mutta nyt olen käytännössä luopunut siitä. Olen tottunut satunnaiseen järjestykseen ja pidän esim. jonkin levyn etsimistä hauskana puuhana. Olen suhteellisen hyvin perillä omistamistani cd- ja dvd-levyistä, mutta kirjojen suhteen on toisin. Vuosikausia heräteostin kirjoja ja usein unohdin ne hyllyyn lukematta.
Kun koronaepidemia alkoi tiivistyä, monet kommentoivat aiheeseen liittyviä elokuvia ja kirjoja. Camus'n Rutto mainittiin usein. Silmäillessäni kesäloman alla lähinnä suomenkielisiä romaaneja sisältävää kyykkyhyllyä hämmästyin nähdessäni Ruton. Otavan Top Books -pokkari vuodelta 1990, jostain alelaarista poimittu 15 markalla. Olen lukenut Camus'n Sivullisen parikymppisenä, kun kävin systemaattisesti läpi kirjallisuuden merkkiteoksia. Tykkäsin kyllä, mutta ajattelin hoidelleeni Camus'n sillä. Sen verran siis edelleen kiinnosti kymmenkunta vuotta myöhemmin, että olin tehnyt ostopäätöksen toisesta kuuluisasta romaanista. La Peste ilmestyi viisi vuotta L’Étrangerin jälkeen 1947, Juha Mannerkorven suomennos heti 1948.
Ranskan hallitseman Algerian satamakaupunki Oran vuonna 194x alkukeväästä. 200 000 asukkaan kaupungissa rotat alkavat kuolla laumoittain. Vähitellen ihmisillä esiintyy korkeaa kuumetta ja paiseita, useita kuolee. Nuori lääkäri Rieux epäilee ruttoa, kollegat estelevät ja epäröivät. Sairaalat alkavat täyttyä. Seerumia ei ole, sitä tilataan Pariisista. Kun se lopulta tulee, se on osittain huonolaatuista ja sitä riittää vain jo sairaaloissa oleville. Seerumia ei ole varastoissa, sitä pitää valmistaa lisää. Lopulta painetaan paniikkinappulaa ja kaupunki eristetään. Tauti riehuu, jengi turtuu, tauti muuntuu keuhkopohjaiseksi, mutta ei hellitä. Edes posti ei kulje, sähkösanomat jäävät ihmisten ainoaksi kommunikaatiokanavaksi ulkomaailmaan. Keinottelua, salakuljetusta. Hautausmaat täyttyvät, lopulta ruumiita poltetaan hautaamatta. Väkivaltaisia pakoyrityksiä, mutta enimmäkseen ihmiset pysyvät rauhallisina. Osa lamaantuu, mutta samalla esiintyy uutta yhteisöllisyyttä ja vapaaehtoistyötä. Lääkärit ja hoitohenkilöstö uupuvat. Ruokaa ja vettä kuitenkin riitttää. Lopulta seuraavan vuoden tammikuussa lähes vuoden piinan jälkeen tauti kuihtuu ja sammuu. Tuntuu todella tutulta koronaan verrattuna.
Camus kirjoittaa eleettömän toteavasti ja lakonisesti. Ei tunteilua, pelkkää kevyesti ironista havainnointia. Tyyli on jäänyt mieleen Sivullisesta ja tietysti sitä on paljon jäljitelty myöhemminkin. Tunnelma on kyllä erilainen kuin aiemmassa romaanissa, kun nyt käsitellään periaatteessa yhteisöä, kokonaista kaupunkia. Vaikka absurdismi ei ole ollenkaan samanlaista, mieleen tulee Kafkan Oikeusjuttu, samanlaista ennaltamäärättyä fatalismia ja yksilön voimattomuutta ylivoimaista vastustajaa kohtaan on havaittavissa. Kristillistä pohdintaa on suhteellisen paljon, omasta näkökulmasta se vähensi mielenkiintoa ja lukunautintoakin huomattavasti. Ruttoa on pidetty allegoriana miehitetystä Ranskasta, mutta nyt koronan jälkeen se ei ole ollenkaan niin itsestäänselvää kuin ilmestymisajankohtanaan, jolloin kaikkien mielessä tietysti oli juuri päättynyt sota. Camus ilmeisesti käytti 1800-luvun koleraepidemiaa Oranissa keskeisenä lähteenään. Varsin raskas aihe, mutta kyllä romaanin luki sujuvasti, ei ehkä kuitenkaan ole Sivullisen tasoa. Arabeja ei romaanissa esiinny käytännöllisesti katsoen ollenkaan, kaikki henkilöt ovat ranskalaisia. Nykytilanteessa voisi siis jo odottaa sensuurin iskevän tähänkin teokseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti