Silmäilin kirjahyllyä lomalukemista etsien ja tämä maalivahtikirja pysäytti katseen. Ensimmäinen arvoturnaukseton parillinen kesä sitten 1968, joten olen uppoutunut retrojalkapalloon The Blizzard -julkaisujen avulla. Tämä brittimaalivahtihistoriateos sopii joukkoon oikein hyvin. Julkaistu 1999, pehmeäkantinen painos 2000. Takakannessa hintalappu Hodges Figgis 10.20. Olen siis ostanut tämän Dublinista toukokuun 2000 reissulla. Noin sivun 10 kohdalta löytyi kirjanmerkki. Muistankin hämärästi aloittaneeni kirjan tuoreeltaan, mutta en jaksanut pitemmälle. Ei ihme, sillä ensimmäiset sivut olivat nytkin todella raskaat. Chapman kuvaa yksityiskohtaisesti Pohjois-Lontoon slummimaisia oloja toisen maailmansodan aikana sukulaistensa ja tuttaviensa kautta, henkilöitä on kymmeniä ja tarinat kovin arkipäiväisiä. Punnersin kuitenkin nyt alkutulpan ohi ja homma lähti lopulta rullaamaan.
Kyseessä on 1948 Lontoon Islingtonissa syntyneen Chapmanin omaelämäkerrallinen kasvutarina heijastettuna brittiläisten jalkapallomaalivahtisukupolvien kavalkaadiin ja siinä sivussa brittiläisen imperiumin hajoamiseen ja maailmanpoliittisiin myllerryksiin yleisemminkin. Chapman itsekin pelaa maalivahtina ja kohoaa 60-luvulla Leyton Orientin junioreihin. Lopulta valmentaja kuitenkin kertoo, ettei Chapmanista koskaan tule uutta Pat Jenningsia ja nuorukainen päätyy eri välivaiheiden kautta freelance-toimittajaksi.
Chapmanin ihanteena on klassinen staattinen brittimaalivahti, joka pysyy tiukasti maaliviivalla eikä lähde seikkailemaan muiden pelaajien sekaan. Hän korostaa maalivahdin yksilöllisyyttä, mikään joukkuepelaaja ei maalivahti ole, kaikki on yksin hänen harteillaan. Tyylin esikuvallinen ruumiillistuma oli Frank Swift, joka pelasi molemmin puolin toista maailmansotaa Manchester Cityssa ja sodan jälkeen Englannin maajoukkueessa. Chapman taustoittaa maalivahtien historiaa 1800-luvulle asti, mutta vauhtiin hän pääsee 1950-luvulla muistellessaan ensimmäisiä näkemiään otteluja ja maalivahti-isänsä tarinoita. En ole maalivahtitaktiikan asiantuntija, mutta kyllä Chapmanin näkemys on ärsyttävän konservatiivinen. Chapman kirjoittaa ehkä itseironisesti, mutta hän on myös kovin itsepäinen. Mikään ei tunnu horjuttavan hänen uskoaan brittikoulukunnan ylivertaisuuteen. Hyvin hän sen romuttumisyrityksiä silti kronikoi. Varsin tuoretta kuvausta itselleni oli Itävallan 1950-luvun alun maajoukkueen keskustukimies Ernst "Clockwork" Ocwirkin vallankumouksellinen hyökkäävä tyyli Englantia vastaan. Ocwirkhan oli 1970-luvulla Suomessakin mainetta niittäneen eksentrikkokirjoittaja Eric Battyn suuria suosikkeja.
Swiftin pökkelöperinnettä jatkoi 1950-luvulla Gil Merrick, jonka Nandor Hidegkutin kaukolaukaukset ohittivat helposti 1953 Wembleyllä. Chapman ei hätkähdä. Sotavanki Bert Trautmann jatkaa brittitraditioita ja lontoolainen Chapman ei pysähdy pelkkään Englantiin, valioyksilöitä löytyy muualtakin sumusaarilta kuten Walesin Jack Kelsey, Pohjois-Irlannin Harry Gregg ja Skotlannin Bill Brown. Peter Bonetti ja Gordon Banks vievät tyylin huippuunsa, mutta suurin Chapmanin sankareista on Pohjois-Irlannin Pat Jennings, joka dominoi vuosikymmeniä Pohjois-Lontoota Tottenhamin ja Arsenalin riveissä. Marginaalisuosikikseen Chapman nimeää Ronnie Simpsonin, joka pelasi Britannian joukkueessa Lontoon olympialaisissa 1948, mutta debytoi Skotlannin maajoukkueessa vasta 36-vuotiaana 1967 skottien ottaessa "haltuunsa" maailmanmestaruuden lyömällä tuoreen mestarin Englannin Wembleyllä. Kuukautta myöhemmin Simpson voitti briteille ensimmäisen Euroopan Cupin voiton Celticin maalissa Lissabonissa.
Muun maailman maalivahdeista arvostaa ainakin tyylikästä Gilmaria, mutta vain varauksin Lev Jašinia. Aika harvoin näkee kritiikkiä Jašinia kohtaan, usein hänet mainitaan edelleen ehdokkaana maailman parhaaksi. Chapmanin mielestä Jašin ei onnistunut MM-kisoissa 1958 eikä varsinkaan 1962, kun mestaruus olisi ehkä ollut lähimpänä Neuvostoliitolle. Virheitä tuli 1962, mutta kyllä olosuhteetkin olivat käsittääkseni vastaan. 37-vuotiaan Jašinin otteita kotikisoissa 1966 Chapman sentään tuntuu arvostavan. Banksin kuuluisasta Guadalajaran Pelé-torjunnasta Chapman rakentaa ehkä innoittuneimman lukemani kuvauksen. Hämmästyttävästi hän kuitenkin puolustaa Bonettin fiaskoa Länsi-Saksaa vastaan Léonissa 1970 neljännesfinaalissa, jopa Beckenbauerin avausmaalissa. Mies ei tunnusta tosiasioita, hänen mukaansa diminutiivisen Seelerin nerokasta pääohjausta ei olisi kukaan kunnon maalivahti ennakoinut.
Jenningsin ylivoimaisuudesta huolimatta Chapman ei ole menettänyt luottamustaan Peter Shiltoniin ja Ray Clemenceen. Kun Puolan Deyna, Lato ja Domarski lopullisesti murskasivat brittihegemonian ja koko imperiumin rippeet lokakuussa 1973, vika ei ollut Shiltonin. Shilton teki kaiken oikein, hän yritti torjua Domarskin laukauksen tyylikkäästi kahdella kädellä ja ottaa pallo haltuun. Hän olisi voinut työntää laukauksen kulmaksi, mutta hän päätti oikein, vaikka pallo meni maaliin. Tyyli on siis ratkaisevaa, ei tulos. Tavallaan ihailtavaa jääräpäisyyttä, mutta kyseinen "tyyli" ei vaikuta järkevältä, ei edes tyylikkäältä. Chapmanin mielestä Brian Clough on edelleen oikeassa kuvattuaan Jan Tomaszewskia ulkomaanpelleksi. Tomaszewski torjui kaiken Englannin armottomassa tykityksessä, mutta Chapmanin mielestä väärin sammutettu. Tomaszewskin otteita MM-lopputurnauksessa 1974 Chapman ei kommentoi. 1970-luvun maalivahdeista Ivo Viktor ja Ronnie Hellström jäävät mainitsematta. Hollannin Jongbloedia hän pitää "outona". Kaukana liikkuvan Jongbloedin pelin hän myöntää onnistuneen, mutta ei usko siitä tulevan tulevaisuuden käytäntöä, vaikka juuri niinhän sitten kävi.
Myös Sepp Maier näytti pelleltä jättihanskoineen, ylipitkine housuineen ja polvisukkineen, mutta häntä Chapman yllättäen arvostaa. Frankfurtin vesipallotragikomediassa 1974 Maier torjuu tyylillä Laton ja Gadochan avopaikat, samoin Hollanti-finaalissa hän on Länsi-Saksan ratkaisevin pelaaja. Italiassa Chapman vierailee lapsesta asti, mutta Italian maalivahdit eivät innosta. Poikkeuksena Dino Zoffin otteet 40-vuotiaana 1982, mutta gorizialainen jäyhä Zoff onkin Chapmanin mielestä "lähes slaavi". 1980-luvun parhaat maalivahdit Pfaff ja Dasajev sivuutetaan eikä Schmeichelkaan saa tunnustusta. 1999 kirjoitettuun kirjaan ei tietenkään sisälly Buffonia tai Casillasia. Manuel Neuer varmaan on ollut Chapmanille täydellinen painajainen.
Kirjana Chapmanin teos ei ole kummoinen, mutta jalkapalloaiheen lisäksi sitä keventää brittiläinen tuttu huumori ja yleisempien tapahtumien kommentointi. Imperiumin hajoaminen 1947 Intiasta alkaen pala palalta käydään läpi huolellisella ironialla. Nuori Chapman ei voi ymmärtää, miksi Gold Coast haluaa itsenäiseksi ja muuttaa niin hieno nimi Ghanaksi. Aikuiseksi vartuttuaan Chapman päätyy myyntimiehenä yllättäen Suomeen kevättalvella 1970. Paperinviennistään kuuluisaan Suomeen Chapman saapuu myymään paperia takaisin, tosin nylonilla käsiteltyä kopiopaperia, joka lyö laudalta sotkuisen hiilipaperin, ns. kalkkeerin. Helsingin rautatieasemalla nuorukainen näkee enemmän juoppoja kuin King's Crossin, St. Pancrasin ja Eustonin asemilla yhteensä. Mies päätyy luminietosten keskelle Iisalmeen ja näkee kotkalaisessa baarissa huhtikuussa 1970 FA Cupin finaalin Chelsea-Leeds. Mies palaa Suomeen kesällä 1971 ja saattoipa jopa olleen Kilpisjärvellä samaan aikaan kuin minä vanhempieni kanssa.
Toimittajauran kohokohdaksi osuu lehdistön edustajien ottelu Brasilia - Muu Maailma 1986 Meksikon toisissa kisoissa. Chapman värvätään paremman puutteessa Brasilian maalivahdiksi, joukkueessa pelaavat myös Clodoaldo ja Rivelino. Vastapuolella on ikääntynyt Ferenc Puskás, jonka odotettua laukausta Chapman ei pääse torjumaan. Väsynyt ylipainoinen Puskás syöttää avopaikasta joukkuekaverille. Ottelu päättyy sopuisasti tasan, kun Rivelino päättää armahtaa vastustajan omasta avotilanteestaan. Aiemmin kirjassa Chapman on lytännyt kaikki Gilmarin seuraajat Brasilian maajoukkueessa, erityisesti 1970 pelanneen Félixin, joka Chapmanin mukaan ei olisi pärjännyt edes Englannin kolmosdivarissa. Näinhän ikävä kyllä Félixin kohdalla taisi olla, mutta Chapman ei pilaa hyvää tarinaa mainitsemalla Émerson Leãota, joka teki huippu-uran maajoukkueessa 1969-1986.
Muista anekdooteista mielenkiintoisin on Lionel "Buster" Crabbin tapaus vuonna 1956, josta en ole hieman yllättäen ennen kuullut. Tuore venäläisdiktaattori Nikita Hruštšov saapui "diplomaattivierailulle" Portsmouthin satamaan Sverdlov-luokan risteilijällä Ordžonikidze. MI6 palkkasi sotasankari Crabbin sukeltamaan ja tutkimaan alusta vesirajan alapuolelta. Crabbia ei sen koommin nähty. Päätön ruumis löytyi seuraavana vuonna, mutta varmuudella sitä ei Crabbiksi tunnistettu. Odotetusti tapaus poiki monenlaisia spekulaatioita.
Kirja ei siis ole hyvätasoinen, Chapmanin tyyli on raskas ja rönsyilevä. Alkusekoilun jälkeen tarina kuitenkin etenee kohtuullisen sujuvasti ja provosoivat maalivahtiväitteet vauhdittavat lukukokemusta. Huumori kuohkeuttaa ja ainahan se on mukavaa, kun Suomikin mainitaan. Ei kuitenkaan yhtään suomalaista maalivahtia, vaikka Antti Niemi jo Rangersissa pelasi teoksen kirjoitusaikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti