En tietääkseni ole tavannut Kalevi Leppästä, mutta mahdollista se on. Vuosituhannen vaihteessa ainoalla Lohjan vierailullani kävin maineikkaassa Opus K -olutravintolassa, jonka omistaja Leppänen saattoi olla silloin töissä. Olen näköjään myös liikkunut 1990-luvun alkupuoliskolta asti samoissa baareissa kuin Leppänen. Leppänen kuuluu siihen suomalaisten olutaktivistien ensimmäiseen sukupolveen, joka 1980- ja 1990 -lukujen vaihteessa aisti ilmassa muutoksen tuulia. Samaan aikaan luhistui kommunismi Euroopassa, mikä ei tietenkään ole sattumaa. Neuvostoliiton kuristusote, öh, ehkä liian raaka termi, sanotaan nyt vaikka Neuvostoliiton talutushihna irtosi Suomesta. Suomi lähestyi henkisesti Länsi-Euroopan perinteisiä olutmaita ja konkreettisestikin viranomaissäätely keveni. Oluen tuonti lisääntyi ja panimoiden perustaminen helpottui. Syntyi laajan valikoiman olutbaareja. Leppänen vaikutti olutseuraympyröissä ja osallistui myös Lassi Puupposen ja Ilkka Sysilän johdattamalle Mustialan pienpanimokurssille. Hän siis tuntee hyvin suomalaisen ensimmäisen pienpanimobuumin avaintekijöitä. Kun monet muut Mustialan suorittaneet perustivat panimon, Kalevi ja Anneli Leppänen avasivat Lohjalle Opus K -olutravintolan 1997.
Kalevi Leppänen on nyt julkaissut olutteoksen, josta sain arvostelukappaleen kustantajalta. Kirjan mielenkiintoisin osuus käsittelee juuri 1990-luvun tapahtumia. Leppänen kirjoittaa omasta näkökulmastaan rennosti ja sujuvasti. Enemmänkin anekdootteja toivoisi mitä ilmeisemmin värikkäästä menosta. Opus K kuului samaan Hyvät Olutravintolat -ketjuun kuin oma oululainen kantabaarini Oluthuone Leskinen, joten meininki tuntuu hyvinkin tutulta. Opus K:n erikoisuus oli sen toimiminen samalla antikvariaattina. Lohjan vierailun aikaan tunsin vastaavan tapauksen vain Washington DC:stä, jossa Kramerbooks-kirjakaupan yhteydessä toimi Afterwords-niminen olutbaari. Leppänen kertoo nyt kirjakauppatoiminnan olleen selvässä sivuroolissa ja lopuksi hiipuneen kokonaan.
Kirjan otsikon mukaisesti Leppänen tarkastelee olutkulttuurin kehitystä laajemminkin kuin oman uransa kautta. Alkoholilainsäädäntöön pureudutaan kauemmaksi historiaan ja vielä vanhempia merkkejä oluen juonnista haetaan keskiajalta asti. Erilaisia oluttyylejä Leppänen kuvailee lähinnä oman krouvaritaustansa kautta. Leppäset möivät Opus K:n jo 2004 ja se näkyy kirjassa. Tämä teos olisi periaatteessa voitu julkaista 2001, niin vähän olutalan uudempi kehitys kirjassa näkyy. Tämä osa on siksi kirjan horjuvinta antia, koska jotkut asiat ovat todellakin muuttuneet. Esimerkiksi kulmakarvat kohoavat, kun kirjan mukaan espanjalaiset oluet ovat yleensä lagereita ja puolalaiset portereita. Pieniä asiavirheitäkin osuu silmiin, münchener ei ole (pelkästään) puolitumma olutlaji, real alen maahantuonti alkoi jo 1996 eikä 1998, alt ei ole sama kuin kölsch. Kohtuullisen hyvin teos on oikoluettu, mutta muutama painovirhe on jäänyt tyyliin dobbelbock ja duppel. Joillakin "ensimmäisen" olutsukupolven edustajilla amerikkalainen IPA on ollut ylipääsemätön este ja Leppänen näyttää kuuluvan heihin. Katkeruuttahan on runsaasti pilseissä ja brittialeissa, joten vaikuttava este täytynee olla sitrushedelmäisyys. Ilmeisesti tyylisuunta ei todellakaan kiinnosta, koska Leppänen kertoo, ettei erota IPAa ja APAa toisistaan. Mutta kokonaisuutena oikein mukavaa luettavaa ja sujuvaa kerrontaa, vastaavia subjektiivisia "muistelmia" toivoisi muiltakin alan veteraaneilta. Kerrassaan riemastuttavaa on se, että kirjassa ei ole yhtään kuvaa. Liian monet olutkirjat täytetään olutpornokuvilla ja teksti jää mopen osalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti