Mutta enpä muista minäkään nähneeni Paul van Himstin pelaavan. Teoriassa se on mahdollista. Suomen TV:ssä ehkä esitettiin Suomen MM-karsintapelit Belgiaa vastaan 1968, ehkä Belgian pelejä Meksikon MM-kisoista 1970, ehkä EM-kisoista 1972. Mitään muistikuvaa ei noista peleistä kuitenkaan ole. Van Himstillä oli kuitenkin kova maine koko 60-luvun ja 70-luvun alussa, muistan kuulleeni vertauksia Hollannin Cruyffiin. Jos Belgia ei olisikaan tippunut tuomarivirheen takia vuoden 1974 MM-kisoista, niin jalkapallon historia voisi olla toisenlainen. Toisin kuitenkin kävi, Hollanti meni kisoihin ja van Himst lopetti maajoukkueessa 1974, Anderlechtissa 1975 ja koko uransa 1976. Vuoden 1981 Escape to Victory -leffassa lopulta näin miehen, mutta pelaamiseksihan sitä ei voinut sanoa.
Ensimmäinen näkemäni belgialainen joukkue oli Anderlecht vuoden 1976 Cup-voittajien cupin finaalissa. Ja melkoinen joukkue se olikin, olin täysin ällikällä lyöty. Mutta kuittasin huippuesityksen hollantilaiseksi, koska pääroolia esittivät Rob Rensenbrink ja Arie Haan, mukana myös Jan Ruiter ja Peter Ressel samasta maasta. Kentällä oli kuitenkin seitsemän belgialaista, joista erottuivat ainakin Francois van der Elst ja Franky Vercauteren. Rensenbrinkin esitys oli ehkä paras koskaan näkemäni, Pelé, Cruyff, Maradona ja Messi mukaan luettuna. Käytännössä sama Anderlechtin kokoonpano esiintyi samassa finaalissa 1977 ja 1978, mutta tämä ensimmäinen kohtaaminen oli huikein.
Belgian maajoukkueen näin ensi kerran vasta EM-kisoissa 1980. 35-vuotiaan keskikenttäpelaajan Wilfried van Moerin paluu käytännössä eläkkeeltä maailman huipulle oli sähköistävintä tässä joukkueessa, josta tuli kova suosikkini hienojen Englanti- ja Espanja-pelien jälkeen. Italialainen Mario Bertini oli katkaissut van Moerin jalan 1972 ja kosto tuli sitten Italia-ottelussa, josta Belgia punnersi finaaliin. Häviö Länsi-Saksalle oli musertava pettymys, mutta EM-kakkossija on edelleen Belgian paras turnaussijoitus. Oma Belgia-innostukseni loppui oikeastaan tähän. Joukkueen pelityyli ei ollutkaan loppujen lopuksi niin "hollantilainen" kuin aluksi näytti.
Kelly aloittaa tarinansa historian alkuhämäristä, koska Belgiahan omaksui jalkapallon ensimmäisten joukossa mantereella. Heti omista kisoista Antwerpenista 1920 irtosi olympiakulta, mutta tämä turnaus ei ollut kovin korkeatasoinen. Belgia osallistui myös ensimmäisiin MM-kisoihin Uruguayssa 1930, mutta ilman Raymond Brainea, joka oli maan ensimmäinen isompi tähti. 50-luvulla loistivat hyökkääjät Jef Mermans ja Rik Coppens, monipuolinen Jef Jurion oli huipulla juuri ennen van Himstin läpimurtoa. Ranskalaisen Pierre Sinibaldin valmentama Stade Reims -vaikutteinen Anderlecht ennakoi totaalvoetbalia paitsioansoineen 60-luvulla. 1962 Anderlecht pudotti Real Madridin Euroopan Cupista, vaikka mukana vielä Di Stéfano, Puskás, Gento ja uusi tähti Amancio. Myös Standard Liége menestyi 60-luvun eurokentillä, vaikka voittoa ei vielä tullutkaan. 60-luvun kolmas belgitähti oli Wilfried Puis ennen van Moerin läpimurtoa 1966.
Seuramenestys heijastui lopulta naajoukkueeseenkin, kun Belgia väänsi itsensä Meksikon kisoihin 1970 varsin vaikeasta karsintalohkosta, Espanja, Jugoslavia ja, hmm, Suomi. Suomi auttoi voittamalla Espanjan 2-0 Arto Tolsan ja Tommy Lindholmin maaleilla. Tolsahan siirtyikin sitten saman tien Antwerpenin Beerschotiin. Belgiaa vastaan Suomi johti 1-0 vielä 85. minuutilla, Belgia teki sitten kaksi maalia. Muut pelit Suomi hävisikin lohkossa vähintään neljällä maalilla.
Meksikossa oli melkein karsintaa helpompi alkulohko, Meksiko, Neuvostoliitto ja El Salvador, mutta silti Belgia jämähti siihen. Amatöörimäistä valmistautumista, hotellikuolema Pueblassa. Ei valmistauduttu pelaamiseen korkealla ja kuumuudessa. Muutkin kuin skotit mokaa. El Salvador kaatui 3-0 van Moerin kahdella maalilla, mutta 4-1 -tappio Neuvostoliitolle ja väärällä rankkarituomiolla Meksikolle 1-0. Varsinkin van Himstillä oli huono turnaus, kritiikin takia lopettikin maajoukkueessa.
Menestys jatkui EM-karsinnassa, jossa kaatui Portugali, Skotlanti ja Tanska. Van Himstkin palasi yhden ottelun tauon jälkeen. Italia kaatui neljännesfinaalissa 1972, mutta siis van Moer menetettiin. Sitten varsinaisessa lopputurnauksessa Antwerpenissa tappio Netzerin, Beckenbauerin ja Müllerin Länsi-Saksalle. Voitto pronssipelissä Unkarista Liégessä, ottelussa vain 6000 katsojaa.
1970-luvulla seuramenestys vain parani. Anderlechtin ECWC-juhlien lisäksi Club Brugge pääsi kahdesti eurofinaaliin. Bruggen itävaltalaisvalmentaja Ernst Happel yritti ostaa Derbysta Charlie Georgen, mutta avustaja sotki pelaajat ja hankki vahingossa Roger Daviesin. Davies oli menestys, valittiin Belgiassa vuoden pelaajaksi, mutta kesti Bruggessa vain puolitoista vuotta. Anderlechtin ensimmäisen eurovoiton valmensi arvoituksellinen Hans Croon, joka sai huippusuorituksen jälkeen tylysti potkut. Croon alkoholisoitui, sekosi uskonlahkoon ja kuoli bisarrissa liikenneonnettomuudessa. En tiennyt, että Haan ja Rensenbrink olivat todella huonoissa väleissä ja sen takia Rensenbrink lähti Anderlechtista 1980 Portlandiin.
Kelly kirjoittaa aivan liian vähän vuoden 1980 EM-turnauksesta, vaikka sen pitäisi olla tämän kirjan kohokohta. Samoin menestyksekkäät MM-turnaukset 1982 ja 1986 ohitetaan omituisen kursorisesti. Niiden sijaan Kelly kuvaa melko tylsästi Anderlechtin ja Standardin jatkuvaa suhteellista menestystä 80-luvun melskeissä. Vielä tylsempää tarinaa seuraa Heyselin katastrofista, Mechelenin ja Royal Antwerpin ECWC-onnistumisista, Bosmanin keissistä. Enzo Scifo saa sentään ansaitusti enemmän tilaa.
Bosmanin takia siis seurajoukkueiden menestys romahti odotetusti, mutta Belgian maajoukkueen samanaikaisesti alkanutta alavirettä ei voi yhtä selvästi selittää. Kelly yrittää, mutta pelkäksi raportoinniksi jää. Uutta nousua Kelly käsittelee vähemmän, vaikka se oikeastaan pitäisi olla tämän kirjan toinen fokuskohde. Kirjassa ei ole henkilöhakemistoa, mutta Vincent Kompany mainitaan ehkä vain kaksi kertaa, Thomas Meunier ei kertaakaan.
Kovin vaatimaton teos siis, mutta ansiokasta tietysti yleensä se, että englanniksi kirjoitetaan muustakin kuin brittien otteista.
3 kommenttia:
Futiskirjat ovat taatusti kaljakirjain lailla marginaaligenre; jälkimmäinen on tämän komjentin kirjoittajalle tutumpi.
Anglosaksisessa maailmassa ei Holznerin taulukoiden, Jacksonin The New World Guide to Beer'in ynnä Oliverin The Oxford Companion to Beer'in jälkeen tahi ohella ole kirjoitettu mitään merkittävää aiheesta.
Meillä, reilun viiden ja puolen miljoonan vahvuisessa Valtakunnassa sen sijaan pukkaa jatkuvalla syötöllä jos jonkinlaista kalja-Vade mecumia toinen toistaan rajummilta kalja-"asiantuntijoilta".
Moista, yleensä vallan substanssitonta skeidaa-hölynpölyä silmätessä pohtii ankarasti suoltajainsa motiiveja laajalla kielialueellamme, ynnä asiansa tuntemuksen syvyyttä; saatana!
... kaljaa banaalimpaa, tylsämielisempää aihetta on kerta kaikkiaan vaikea nykyisin löytää; hiljattain erään kuolinpesän kotikirjaston selvityksen yhteydessä käteen osunut Kivihiili, koksi ja polttoöljy - ominaisuudet ja käyttö on jo kovaa stuffia, saatana!
Yle näytti Meksikon MM-kisoista 1970 yhden Belgian pelin, joko Meksikon tai Neuvostoliitto ottelun. Tarkkaa muistikuvaa ei ole, kun en itsekään nähnyt tuota peliä.
Lähetä kommentti