1970-luvulla suomalaisen rockin näkyvimmät hahmot olivat Juice ja Hector. Arvostin kyllä, mutta en erityisemmin innostunut herrojen tuotannosta. En esimerkiksi koskaan ostanut yhtään levyä heiltä. Livenäkään en ole nähnyt. Parin vuoden takainen Juice-biopic perustuu Antti Heikkisen kirjoittamaan elämäkertaan. Olipa poikkeuksellisen ruma elokuva. Ruskeasävyiset värit hallitsevat elokuvaa, sinänsä osuvaa, koska kyllähän 1970-luku oli ikään kuin jatkuva marraskuu. Vaatteet ja huonekalut todella masentavan näköisiä. Suomi-leffan klassinen ominaisuus, eli teknisesti kehno äänitys, on taas itseoikeutetusti mukana. Dialogista ei tahdo saada selvää. Riku Nieminen näyttelee taitavasti, mutta hänen Juicensa ei oikein tunnu tutulta. Sellaiselta kuin oikea Juice tv-ohjelmissa tai vaikkapa Kaurismäkien Saimaa-ilmiö -leffassa. Tietysti Juice veti niissä roolia, mutta jotenkin sanavalmiimmalta ja nokkelalta mies vaikutti. Varmaan Heikkisen ja elokuvantekijöiden tulkinta on oikea, mutta ei ehkä täysin kattava sittenkään. Elokuvassa Juice on itsekeskeinen paskiainen, joka nöyryyttää jopa äitiään. Alkoholiongelmaan ei sentään ole hirttäydytty.
Harri Rinteen roolia ja vastakkainasettelua Juicen suhteen on ilmeisesti liioiteltu. Alatalo puolestaan leimataan lapsenomaiseksi pelleksi, mikä tuntuu sekin kohtuuttomalta. Useat vaimot ja tyttöystävät on koostettu Marja-hahmoksi. Harmittavasti mitään elokuvallisia hienouksia ei teoksessa ole. Tampereen miljööstä ja keikkaelämästä olisi saanut esimerkiksi hienon road movien. Parasta elokuvassa on tietysti musiikki, Nieminen kai laulaa kaikki osuudet. Ensimmäisen levyn ensimmäinen kappale Heinolassa jyrää avaa elokuvassa hienosti Tampereen yo-talon keikan, jonka kerrotaan olleen Coitus Intin ensimmäinen. Ehkä niin olikin, mutta epäuskottavalta tuntuu. Suurimmat klassikot tulevat elokuvassa esiin, mutta parhaan kauden kitaristit Petteri Salminen ja Jari Yliaho jäävät leffassa täysin varjoon. 1980-luvun edetessä Juicen luomiskyky ja varmaan terveyskin sitten heikkeni. Muistan pitäneeni 1986 ilmestynyttä Kaksoiselämää-hittiä todella kehnona verrattuna aiempiin tuotoksiin ja arvio on pysynyt samana. Elokuva onneksi ohittaakin masentavan myöhäisuran armeliaan lyhyesti. Hyvää musiikkia siis, mutta elokuvana en kyllä tykännyt yhtään.
2 kommenttia:
Istuin puolisen tuntia Höyrylaivan takakannella, kun kaiffarini ja Warkauden Lehden kesätoimittaja Kari Voutilainen yritti tehdä juttua keskilaivan salongissa svengaavasta-dokaavasta joukkokunnasta.
Kun kyseessä ei ollut Amorella-Grace -luokan risteilijä, kuuluvuus peräkannelle oli ensiluokkainen. Äänessä olivat pääasiassa Juice Leskinen, selvästi arvonsa tuntevana kabareen johtajana ynnä adjutanttinsa Appo Hurula & Oravaryhmä. Pääsin sieltä aluksen ahterista näkemään myös laiturilla häärivät Kaurismäen veljekset, joista en tuolloin tiennyt vielä mitään...
Kesätoimittaja-kaiffarin juttukeikka jatkui vielä konsertinkin ajan. Tauolla tapasin halkopinon luona norjalaisvillapaitaan pukeutuneen Safka Pekkosen, kerrassaan kelpo kaiffari, lyhyen, spontaanin juttutuokion perusteella. Tapahtumapaikka oli Heinäveden Kerman kanava ja tanssilava, vuosi oli 1981.
Miksikö olin paikalla; siksi, että Kari soitti aamulla Ericsson Dialog-malliseen valintalevylliseen lankapuhelimeen (ns. kardaanikone) ja houkutteli mukaan. Samanlaiseen lankatelefooniin vastasi vuotta myöhemmin Stadin Lönkalla Manne (Matti Pellonpää) Harrin (Juuso Hivikangas) houkutellessa juntti-iltamiin. Tähän liittyy Kusettajan elokuvapähkynäkin vuodelta 2018: https://kusettaja.blogspot.com/2018/05/elokuvapahkyna1.html
... ja eihän Saimaa-ilmiö mikään elokuvataiteellinen mestariteos ole, tuskin oli tarkoituskaan; sen sijaan vuodet ovat tehneet siitä ainutlaatuisen ja kestävän ajankuvan ynnä klassisen kulttuurihistoriallisen dokumentin, joka on parantunut vuosikymmenestä toiseen, viimeisin katselukerta muutaman viikon takaa. Arvottomat sen sijaan oli jo mestariteos, sittemmin klassikoksi noussut, elämää suurempi.
Kesä 1981 ja kaksi seuraavaa kuluivat Intelin 8085- ynnä Zilogin Z-80 prosessorin lähinnä assembler-kielistä ohjelmointia ihmetellessä. Nuo tekniikan ihmeet olivat vasta tulleet savupiipputeollisuuden lattaialle paperi- ja sellutehtaiden prosessinohjaukseen, samoin puhelinkeskusten "sivutieohjaukseen"... Kuinka monta paperikonetta meillä vielä rullaa, entä kymmenen vuoden päästä...
Vaikka 8085 oli esitelty kotimaassaan jo 1976, ja ensimmäinen 16-bittinenkin, 8086 jo 1978, olivat 8-bittiset 8085 ja 8080:kin vielä state of the art -mainstreamia täällä turvesoiden äärellä kesällä 1981, kun taiteilija Leskinen & Oravaryhmä jo muistuttivat, röökinsavun keskeltä, että tupakointi vaarantaa terveytesi...
Zilogin Z-80 oli arkkitehtuuriltaan, tuplarekisterisetteineen ynnä vektoroituine keskeytysprotokollineen omassa luokassaan 16-bittisen seuraajansa Z-86:n kanssa... Niin vaan kävi, että Intel jyräsi ja Zilog häipyi markkinoilta vähin äänin. Good old days!
Lähetä kommentti