Matkailumuistoja: Edinburgh ja Glasgow 1999

Helmikuussa 1999 elin hektisiä aikoja. Hain uutta työpaikkaa, joka tarkoittaisi myös muuttoa Raahesta takaisin opiskelukaupunkiini Ouluun. Olin 36-vuotias ja hetki tuntui viimeiseltä tilaisuudelta paeta Raahesta. Siellä oli monia hyviä puolia, mutta en halunnut jäädä sinne loppuelämäksi. Oulun työpaikkahaastattelusta lensin saman tien viikon lomalle Skotlantiin.  Paluumatkalla Vantaan kentällä näin soittopyynnön uudelta työnantajalta, tulin valituksi tehtävään. 

Olutharrastukseni oli edennyt vaiheeseen, jossa päätin tehdä Skotlannin reissulla tarkempia muistiinpanoja kuin aiemmin. Ajattelin kirjoittaa matkakertomuksen ja tarjota sitä Unto Tikkasen uuteen Juomanlaskija-lehteen. Olin lukenut Tikkasen aiemmasta Olut-lehdestä matkatarinoita ja arvelin pystyväni vähintään samaan tasoon. Näin kävikin, sain jutun läpi, tosin Unto pisti pari omaa kuvaansa jutun oheen, omat kuvani olivat niin surkeita. Juttua on nyt aika vaivaannuttava lukea. Välillä tuntuu, että henkisesti ei ole juuri teinivuosista kehittynyt, mutta ehkä jotain muutosta silti tapahtuu jopa keski-iässä. Nykyään kirjoittaisin hieman eri tyylillä.

Skotlannin reissu oli ensimmäinen, jossa keskityin pääosin cask-olueen, siis real aleen. Olin juonut real alea edellisten 12 vuoden aikana lukuisilla Lontoon reissuilla, mutta en oikein tiennyt mitä join. Markku Korhonen lanseerasi ihmejuoman Helsingin Vanhalle noin 1995 ja otin lopulta selvää, mistä oli kyse. Real alen tarjonta laajeni nopeasti Helsingissä ja sittemmin törmäsin cask-olueen jopa Hollannin Haagissa, jossa oli Firkin-ketjun panimobaari. Samoin 1997 Kaliforniassa, jossa joillakin panimobaareilla oli cask-oluita, ei tosin CAMRAn normeilla tehtyinä. Skotlanti ei ehkä ole Britanniassa aivan ihanteellisin paikka real ale -initiaatioriittiin, mutta sellaiseksi se minulle muodostui. Innostuin asiasta niin paljon, että liityin CAMRAan ja seuraavan 10 vuoden aikana real ale oli olutharrastukseni kaikkein keskeisin ydin jenkki-IPAn ohella. Olen tyytyväinen, että pidin reissun kovimpana oluena sheffieldiläisen Kelham Islandin Pale Rideria, se on sittemmin kerännyt laajempaakin mainetta. 

Tämä matka merkitsi myös aktiivisen viskiharrastukseni lopullista hiipumista. Olin nyt ensi kertaa viskin ydinalueella, mutta keskityin silti täysipainoisesti olueen. Unto Tikkanenkin kannusti kirjoittamaan viskistä, mutta en koskaan innostunut. Seuraavan kerran viehätyin viskistä vuosia myöhemmin, kun Oulussa osuin Jarkko Nikkasen intohimolla vetämään viskiteistingiin. 

Helmikuussa Skotlannissa oli tietysti kylmä, satoi luntakin. Asuin koko ajan Edinburghissa, mutta kävin junalla kahtena päivänä Glasgow'ssa. Ensimmäisenä päivänä kiertelin Glasgow'n baareja, toinen ekskursio keskittyi futismatsiin, Celtic on Leeds Unitedin jälkeen kakkossuosikkijoukkueeni. Näin Celticin voittavan Dundee Unitedin täydellä Parkheadillä, yksi sykähdyttävämpiä jalkapallokokemuksiani. Edinburgh lumosi minut täysin, pidin sitä näkemistäni kaupungeista hienoimpana. Ajattelin palata mitä pikimmin, mutta niin on vain taas lähes 20 vuotta kulunut. Skotlannissa en ole muutenkaan käynyt kuin Aberdeenin seudulla BrewDogin kutsumana. Islay-saarella ja muuallakin Skotlannissa viskin perässä on ollut tarkoitus käydä. Nyt Brexitin lähestyessä päätin lopulta korjata tilanteen ja ensi viikonlopuksi lennän Edinburghiin. Aikaa ei ole nyt paljoa, mutta aion silti käydä myös Glasgow'ssa, muistot sieltä ovat niin hyviä, että pakko on tsekata nykytilanne sielläkin. Monet vanhoista baarikohteista, huikeimpina ehkä Edinburghin Bow Bar ja Glasgow'n Three Judges ovat edelleen voimissaan, mutta tietysti paljon uuttakin mielenkiintoista on tarjolla. Ehdin kuoria nyt vain kermat, mutta teen parhaani.