Luin äskettäin Oula Silvennoisen väitöskirjan, joka keskittyi Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisien yhteistyöhön natsikaudella. Nyt sitten käsillä teos, joka kattaa maiden kaikenlaisen kanssakäymisen samalla aikajaksolla. Jokisipilän ja Könosen kirjan nimi viittaa tietysti suoraan Olavi Paavolaisen kuuluisaan aikalaiskirjaan. Jokisipilän lyhyempiä juttuja olen lukenut lehdistä ja netistä, mutta ainoa aiemmin tuttu kirja häneltä on Neuvostoliiton punakoneeseen paneutuva jääkiekkoteos. Tällainen tutkimuskohteiden valinta kuvaa Jokisipilän monipuolisuutta ja varsin maukkaasti teksti kulkee tässä karummassakin kontekstissa. Tämäkin kirja on lainassa Ilkka Sysilän kirjastosta.
Ehkä kuitenkin tekijät ovat haukanneet liian suuren palan. 550 sivulla ei päästä nyt yhtä syvälle kuin esimerkiksi Silvennoisen teoksessa. Lisäksi suuri osa aiheista on melko tylsiä, tarkoitan tällä varsinkin 1930-luvulla suomalaisten kulttuuripiirien ylläpitämiä Saksa-suhteita. Maila Talvion emännöimiä karjalanpiirakkaorgioita tuntuu riittäneen loputtomasti ja kirjoittajat raportoivat niistä kaikista huolellisesti. Hitlerin valtaannousu tuntuu olleen monille suomalaisille Saksan-ystäville tervetullut tapaus. Monien mielenkiinto ja ystävyys olivat jo keisarikunnan perua ja konkretisoituivat sitten vuoden 1918 saksalaismiehityksessä. Weimarin tasavallan aika oli ollut tälle ryhmälle pettymys ja natsit nähtiin Saksan suuruuden palauttajina. Tärkein motiivi tietysti oli natsien antikommunismi ja Neuvostoliiton vastaisuus, joissa yhdistyi suomalaisten intressi perivihollisen kyljessä. Mitenkään hallitsevaa saksalaissuuntaus ei Suomessa kuitenkaan ollut ennen jatkosotaa. Tämä osuus kirjasta on siis varsin pitkäveteistä, vaikka kirjoittajat yrittävät anekdooteilla piristää tekstiä.
Mutta paljon parempaan vauhtiin Jokisipilä ja Könonen pääsevat kuvatessaan sotilaiden Saksa-suhteita. Yleensähän tätä on pidetty jääkäreiden omimana alueena ja esimerkiksi ryssäupseeri Mannerheim on käsitetty länsimieliseksi. Näin selvä asetelma ei kuitenkaan ollut ja Mannerheimin läheinen suhde valtakunnanmarsalkka Hermann Göringiin tulee dokumentoitua vakuuttavasti. Kerronta tihentyy sitten äärimmilleen, kun asekauppias Joseph Veltjens astuu areenalle. Vaikka virallinen Saksa tarjosi Molotov-Ribbentrop -paktin takia kylmää kättä talvisodassa Stalinin mukiloimalle Suomelle, niin Göring junaili mm. asetoimituksia Ruotsiin, jotta Ruotsi voi avustaa Suomea. Heikki Ylikankaan muutama vuosi sitten kohotusti paljastamia Göringin lupauksia avusta Suomelle ennen talvisodan rauhan tekoa kirjoittajat pitävät kiistattomina ja rakentavat suuremmat kuvionsa sen pohjalle. Göringin intoa lopettaa talvisota kannusti myös Göringin ruotsalaisen poikapuolen taisteleminen vapaaehtoisena Suomen riveissä Saksan liittolaista vastaan. Kesällä 1940 asiat sitten etenivät hämmästyttävän nopeasti kauttakulkusopimukseen.
Göring sai korkeimmat suomalaiset kunniamerkit jatkosodan alussa, mutta erehtyi onnittelusähkeessään käyttämään pääkaupungista nimeä Helsinski. Sama virhehän on toistunut myöhemmin usein muiden läntisten Suomen-ystävien kommunikaatiossa. Pikkuvirheiltä eivät tosin välty Jokisipilä ja Könonenkään. 14-vuotiaana Amerikkaan Wienistä emigroitunut Josef von Sternberg ei todellakaan ollut Saksan tunnetuin elokuvaohjaaja, vaikka yhden elokuvan kävikin Weimarin tasavallassa tekemässä. Vuosiluvuissakin on hämmentävää horjuntaa. Hitlerin Suomi-lehtiartikkeli joulukuulta 1939 sijoitetaan toistuvasti vuoteen 1940 ja Arno Anthonin erohetkeksi Valposta kirjataan helmikuu 1942, vaikka se oli vasta kaksi vuotta myöhemmin.
Göring sai korkeimmat suomalaiset kunniamerkit jatkosodan alussa, mutta erehtyi onnittelusähkeessään käyttämään pääkaupungista nimeä Helsinski. Sama virhehän on toistunut myöhemmin usein muiden läntisten Suomen-ystävien kommunikaatiossa. Pikkuvirheiltä eivät tosin välty Jokisipilä ja Könonenkään. 14-vuotiaana Amerikkaan Wienistä emigroitunut Josef von Sternberg ei todellakaan ollut Saksan tunnetuin elokuvaohjaaja, vaikka yhden elokuvan kävikin Weimarin tasavallassa tekemässä. Vuosiluvuissakin on hämmentävää horjuntaa. Hitlerin Suomi-lehtiartikkeli joulukuulta 1939 sijoitetaan toistuvasti vuoteen 1940 ja Arno Anthonin erohetkeksi Valposta kirjataan helmikuu 1942, vaikka se oli vasta kaksi vuotta myöhemmin.
Kokonaisuutena kirja oli hienoinen pettymys. Samoja asioita jankataan useaan kertaan, jotta ajopuuteoriat ja muut erillissotateesit saadaan lopullisesti roivattua historian romukoppaan. Vähemmälläkin asia olisi tullut selväksi. Hieman hämmensi myös Lapin sodan sivuutus lähes kokonaan. Ehkä perusteluna se, että fokuksessa on suomalaisten myötämielinen kanssakäyminen Reichin kanssa. Sotimista ei voi sellaisena pitää. Silmiin sattui sivuhuomautus, että isäni kotitalon polttanut 7. Gebirgs-Division taisteli ennen Suomeen tuloaan Kiovan alueella ja todennäköisesti ainakin todisti sotarikoksia, jos ei niihin osallistunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti