Tämä kirja on lainassa Ilkka Sysilältä. Miehen kotikirjastossa tuntuu olevan todella mittavasti tiedusteluun ja vakoiluun liittyvää aineistoa. Kun mies näyttää reissaavan säännöllisesti Helsingin ja Pariisin väliä, niin väkisin mieleen tulee, että maestro itsekin toimii jossakin roolissa varjoisalla konspiratiivisella harmaalla alueella. Ei voi tietää. Mutta nyt siis käsillä Oula Silvennoisen väitöskirjatyö vuodelta 2008 Suomen ja Saksan Kolmannen Valtakunnan turvallisuusviranomaisten yhteistyöstä 1933-1944. Varsin mittava teos, joka käytännössä tuntuu koko Etsivän Keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin historiikilta jo johdantovaiheessaan. Tutkimusteemana on turvallisuuspoliisin taiteilu demokraattisen lainsäädännön kaidalla tiellä varsin vaihtelevissa olosuhteissa. Ei ole mikään yllätys, että Silvennoinen löytää selviä horjahteluja EK:n (1919-1938) ja Valpon (1938-44) toiminnasta. Punakapinan jälkeisessä Suomessa kommunismiin, Neuvosto-Venäjään ja sittemmin Neuvostoliittoon kohdistunut lähes uskonnollinen vihamielisyys ei voinut olla vaikuttamatta nuoren valtion turvallisuudesta vastaavien virkamiesten asenteisiin ja toimintaan.
Väitöskirjaluonteesta huolimatta julkaistu painotuote on saatu varsin sujuvaan muotoon. Lähdeviittauksia on paljon, mutta niiden kommentointi ja tutkimusmenetelmien esittely on sysätty kirjan loppuun. Kirjan avaus on kuin vakoiluromaanista. Aeron lento Tukholmasta 15.12.1937 laskeutuu Malmin kentälle ja matkustajien joukossa on saksalaissyntyinen Tšekkoslovakian kansalainen Wilhelm Kernig / Vilem Jaderny, josta EK on saanut vinkin Ruotsin viranomaisilta. EK:n agentit seuraavat Kernigin siirtymistä Aeron bussilla hotelli Kämpiin ja Fazerin ravintolaan.
Silvennoinen lähtee siis liikkeelle varsin perusteellisesti ja saksalaisyhteistyöhön päästään vasta noin toisella kolmanneksella tai neljänneksellä. Nykyään on ehkä vaikea hahmottaa, että 1930-luvulla Suomessa hyvin laajoissa piireissä Paasikiveä myöten pidettiin natsismia ilman muuta parempana vaihtoehtona kuin kommunismia, pelkästään natsien antikommunismiasenteen takia. Vielä kipeämpää ja unohdetumpaa on antisemitismi, joka Silvennoisen tutkimustulosten perusteella oli EK:ssa yleistä. Sittemmin KGB:n luottomieheksi kohonnut kovanyrkkinen EK-kuulustelija Urho Kekkonenkin kirjoittelee 1930-luvun alussa Berliinissä opiskellessaan karkean juutalaisvastaisia viestejä läheisilleen.
Natsien valtaannousun jälkeen EK Esko Riekin johdolla ja varsinkin Bruno Aaltosen toimesta loi luottamukselliset suhteet Saksan poliisihallinnon korkeimpaan johtoon, aluksi SS/SD-mies Werner Bestiin ja sittemmin itse Gestapon johtajaan Heinrich Mülleriin. Yhteistyö katkesi äkillisesti elokuussa 1939 Molotov-Ribbentrop -sopimukseen, mutta virittyi uudelleen viimeistään seuraavana keväänä saksalaisten saapuessa Pohjois-Norjaan Petsamon naapuriin. Ja pian itse Petsamoonkin, josta tuli suomalais-saksalaisen turvallisuuspoliisiyhteistön johtava kenttäalue.
Silvennoisen tutkimustulos jatkosodan hyökkäysvaiheesta on varsin korutonta kertomaa. Valpon etsivät pohjoisessa olivat alistettuja Gustav vom Felden johtamalle Einsatzkommando Finnland -tuhoamisyksikölle, suomalaisetkin kuulustelivat saatuja puna-armeijan sotavankeja ja luovuttivat heitä tietoisesti saksalaisten teloitettaviksi. Todisteet eivät ole ehkä de jure -sitovia, mutta de facto -yksiselitteisiä. Ratakadun johto Arno Anthonia myöten oli asiasta tietoinen, varmaan myös koko valtiojohto Rytiä ja Mannerheimia myöten. Totutut säännöt eivät olleet enää voimassa, kun nähtiin mahdollisuus murskata bolševismin rutto. Heti alkusyksystä 1941 Valpon Olavi Viherluoto vieraili Tallinnassa ja raportoi yksityiskohtaisesti Valpon johdolle mm. juutalaisten suunnitelmallisesta tuhoamisesta Baltiassa.
Kesän ja syksyn 1941 hyökkäysvaiheen jälkeen uusia sotavankeja pohjoisella rintamalla ei juuri enää saatu ja toiminta hiipui. Stalingradin jälkeen suomalaiset alkoivat vääntäytyä poliisiyhteistyöstäkin pois ja Anthoni pakotettiin eroamaan. Muutamat suomalaiset avainhenkilöt poistuivat Lapista saksalaisten mukana ja esimerkiksi Arvid Ojasti ja Aarne Kauhanen päätyivät Venezuelaan. Kauhanen kuoli siellä epäselvissä oloissa 1949 ja Ojasti sotilaspartion luoteihin 1963 Maturínin kaupungissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti